When taking a stand against judgmental people, people who has made up their mind about you before even knowing your name, this song fits perfectly. “So you think you know who I am? You ain’t seen nothin yet”. Makes me want to show all those little bitches what I really stand for. I think the guitar riffs are good, and Paul preforms the lyrics with the attitude that they deserve.

“Now, don’t show your teeth to me. 
It won’t hide the fears that are growing underneath your see-through pride”
(Enemy – 12 Stones)

I sort of already knew that 12 Stones was a good band, because Paul McCoy, the vocalist, featured with guest vocals in “Bring Me To Life” by Evanescence. Well, at least I knew that they had a good vocalist, the rest I had to check out.
Pretty awesome song. It sort of has an attitude. Especially in the end of the end of the refrain; “We’ve finally reached our bitter end – Welcome to the end”.
The riffs are good too. Playing in general is great. It doesn’t stand out that much, but I like it. It rocks, and that’s enough. It’s really grown on me, sort of gets better and better. And the refrain is catchy. That’s hard to find in a rock song, actually.
I’ve reached the end…

“I’ll be standing in the fire when it all goes up in flames”
(Welcome To The End – 12 Stones)

     That’s spiking the ball!

(military, c. 1940s) Inserted in the manner of graffiti in many remote and difficult-to-access locations to mark the presence of American workers or military personnel.

My every day pleasure the last decade, knowing that during your every waking moment your demise was a certainty – is gone. You thought about it many times and in many ways; Would it come in the stealth of night maybe even while making love to one of your Davidian-like concubines. Is this your last meal because it contains trace poisons? Was that a shadow you saw? Would an explosion or well placed sniper’s bullet suddenly take you from the world and into the void that is to become your being? Will I see into the eyes of my assassin and will he be a silent warrior and a man a generation younger from Kansas City?

I relished thinking of you. The hell and uncertainty. The most wanted and hunted man in the world. And you died unarmed. Just like those on September 11th. Beyond that, the difference is stark, absolute and certain.

Kilroy was here motherfucker! Just like we all knew he would be.

William Russian Jr.

“The Only Easy Day Was Yesterday” ~ SEAL Team motto

http://www.horizontalgophers.com/

PS. Kukkaistytöt® ei ole joukkue. Se on tavaramerkki.

Perus-lumihiutaleet ilmassa.

On siinä aina jotain hauskaakin, tsihii!

Bändäri kuvasi meidät käytävällä. Vähän isomman puoleinen fani olikin.

Suorastaan taidetta!

Pysäyttämisen taito ei ole itsestäänselvyys. Ja vaikka tässä yhteydessä kyse onkin kilpailusuorituksesta, kahvakuulan pysäyttäminen on tärkeää kenelle tahansa, joka kuulalla harjoittelee.

Tempauksessa heilautetaan isossa kaaressa liikkuva paino pään päälle. Jos se jää suoralle kädelle heilumaan, lukuisten toistojen myötä olkapäävaivat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Pysäytyksen eli lukituksen tulee olla ennen kaikkea nopea, mieluiten jopa hieman väkivaltainen.

Mitä nopeampi tahti on, sitä haastavammaksi painon stoppaaminen tulee. Myös tästä kuulaharjoitteluun liittyvästä teknisestä yksityiskohdasta kerron Maanantaisoturit-kirjassa.

Pysäyttämisen taito on yksi niistä syistä, minkä takia esimerkiksi tempaus ei mielestäni kuulu ryhmäliikuntatunneille ollenkaan – ainakaan jos porukkaa tulee ja menee ja osa on aina ensikertalaisia. Pysäyttämistä on ensin syytä opetella punnerrusten, vauhtipunnerrusten ja yhden käden työntöjen avulla, jolloin kuula liikkuu lyhyemmän matkan, eli vain rinnalta ylöspäin.

Ja viimein tämäkin nostettiin esiin: Ruokateollisuus kiertää pakkausten lisäainemerkintöjä. Mutta ei kalapuikko terveyspuikoksi muutu, vaikka koko patukka käärittäisiin suomenlippuun ja poistettaisiin paketista kaikki eet.

Piilottelun lisäksi mielenkiintoista on se, että suuri osa ruokamainonnasta ja -infosta painottuu tällä hetkellä siihen, mitä kaikkea ruoassa ei ole. Ei lisättyjä lisäaineita. Ei lisättyä sokeria. Ei rasvaa. Ei kaloreita. Ei natriumglutamaattia. Ei sitä, eikä luojan kiitos myöskään tätä.

Mitä ruoassa sitten on? Keskitymme vain siihen, mitä emme ainakaan syö. Rakas, mitä ei syötäisi tänään?

Ja kun on poistettu, aletaan lisäämään. Tavallinen ei enää ole mitään, koska lisäarvo (peruste kalliimmalle hinnalle) on tuotava jollain. Lisätty vitamiineja. Lisätty kuitua. Lisätty probioottia, prebioottia, homogeeni ja heterogeeni.

Ruoasta siis tehdään ‘terveellistä’ lisäämällä tai poistamalla. Mutta kuinka paljon raaka-ainetta voi velloa ja käsitellä edestakaisin, jotta siinä olisi jäljellä edes se, mitä siinä ihan alunperin piti olla? Minä en tiedä. Vaikeinta on löytää ruokaa, jolle ei olisi tehty mitään.

Koska asiat ovat tapetilla mediassa, aitouden janoon vastataan marketissa: Laadun takeeksi ruokaan lisätään vanhuksia ja siniristilippuja. Laitetaan musat päälle, niin päästään tunnelmaan.

Ruokapakkauksiin ilmestyy termejä mummo, maalainen, aito, perinteinen. Koko perheen. Isännän omat. Mummola. Sisko.

Kun tavallisen, kuivan roiskeläpän nimeen liitetään sana aito tai emäntä, siitä tulee mehukas, perinteinen ja täyteläinen. Oikea Maalaisroiskeläppä. Kun kanannahkapullan pakettiin laitetaan sana mummo, ne muuttuvat muhkeiksi täyslihapulliksi. Mummon Kanannahkapullat.

Myös kotimaisuus on valtti, jota ei sovi unohtaa.

“Kyllä kato se on suomalaista niin se on turvallista ja laadukasta” on myytti, jonka nimissä myydään törkyhintaan paitsi puisia koruja ja lasisia lintuja, myös kallista ruokaa. Mutta voiko laadusta mennä takeeseen sen kummemmin kuin ruotsalaisesta tai perulaisestakaan ruoasta? En tiedä, voiko?

Tässä on kaalipataa. Eikä ihan mitä tahansa vetistä kaalipataa, vaan Aitoa perinteistä maalaiskaalipataa. Eli vanhaa jauhelihaa ja puolen euron kaalinpää tomaattimurskassa. Sinivalkoinen, paskainen keittiöpyyhe tuo tuulahduksen kodinomaisuutta sekä ah, niin raikasta suomalaisuutta.
Puhumattakaan kukkamekosta, joka tuo reipasta emäntähenkeä tavalliseen salaattiin. Kulkuset helmaan ja Väinämöisen lakki päähän. Näin kukaan ei huomaa sitä, että kulhoa pitelee kymmenen kotimaista sormea joista jokaisesta valuu polymetyylimetakrylaattia (?) joka suupalaan. Ei kattokaa, kun se on suamalainen ja maalainen! Emäntä! Liput liehumaan + alv 23%.

PS. Herra Kolmonen ei liity asiaan mitenkään muuten, kuin hyvän musiikin takia. Ja ehkä tuon suloisen porsaan (ajalta jolloin porsaat olivat vielä porsaita eivätkä tuotemerkkejä). Lisäksi lienee syytä lisätä, että olen ehdottomasti kotimaisen ruoan kannalla. Siis silloin, kun kotimaista on itse ruoka – eikä vain sen ympärille valittu värimaailma.

We are brother-and-sister members of Homo Sapiens, regardless of what tags folks care to hang on us. We differ from the typical “normie” in that we have various forms of a serious disease (housed under the catch-all term “Mental Illness”) that require constant vigilance, as-needed medication, differing levels of therapy, and as-needed hospitalization.  With those, guess what?

YOU NEVER KNOW THAT WE LIVE AMONG YOU!

However, there are many out there who cannot see this…because they have been conditioned to see otherwise. Thanks to “imagery” of us on both the “Silver-And-Small Screen,” the general public have conditioned to see us as:

01) Psychotic Killers As Movie Villains: Around the 1960′s, Hollywood was looking for a new flavor of villian to present to the viewing public. You had your Irish-American hoods, La Cosa Nostra nasties, Black-Hatted gunslingers who’d shoot Jesus Christ himself on a whim, Space-Trash who saw humanity as new-and-exciting potential main course meals, Inquisitors and Dastards who ended up being fresh meat for the headsman’s axe (after amassing a heavy body count), and the requisite Nazis, Tojo-ites, Fu Manchus-and Sadistic Soviets.

However, a “new flavor” in villainy was needed–one whose evil can surpass the ones who came before.

“How about the mentally ill?” one Alan Smithee-ite suggested. “Preferably untreated! Nobody knows what rages in the mind of a psycho-killer!”

And so came about “The Psycho-Killer.” Take one Mental Health Client, untreated. Give them a variety of weapons. Send them out on a killing spree…then have them blown to Kingdom Come by the movie’s hero.

Sounds rather stupid, right? Well, baby…that was the basically the formula for a lot of the “slasher”-genre movies that were pumping out of Hollywood studios and onto the “new technology” of VCR videotapes. Lots of gore, lots of pretty girls getting turned into airhead-burger, lots of sadism–and one hell of an ending, where the killer eats hot death…until the next installment!

Movies like “PSYCHO,” “HALLOWEEN,” and their ilk made their respective studios beaucoup bushels of cash, made stars out of Alfred Hitchcock, Jaime-Lee Curtis, and Janet Leigh–and pop culture “dark-side” icons out of Michael Myers, Norman Bates (and his “Mother”), and Dr. Harold Loomis. But for those who had to live with an illness like paranoia or schizophrenia (the two illness most often blamed for the villain’s rampage), we somehow became no longer human beings…but 2-dimensional monsters to be feared, hated, and loathed. People were afraid to even know that we lived among them.

02) “If WE  Make It Bleed, It Leads!” Back in the 1970′s, broadcast journalism had nothing to fear from CNN, Fox News, MSNBC and the like…they didn’t come about until the early 1980′s “Cable Revolution.” However, producers of news programming at many broadcast stations were looking for ways to bring in lots of fresh viewers. The “news gurus” were getting plenty of phone calls that were, shall we say, very unhappy with the current “HITN” (Happy Idiot Talk-News) format that most stations used, so to keep their viewership strong (via the Arbitron ratings)…a new hook was needed.

“If the public does not want Happy News, then let’s give them someting else! The public seems to love Blood & Gore…and if we broadcast it, they’ll love it More and More!”

And so, “If It Bleeds, It Leads” came to pass! Lots of car crashes ( “Peterbilt Smashes VW Bug On I-5″), shootings (“Sniper Makes Victim’s Head Explode!), war coverage (live and in color–”Be The First On Your Block To See Your Son Eat AK-47 Fire…Live And In-Color”), and other violence-and-bloodshed absolutely guaranteed to appeal to the “violence voyeur” in the typical TV News viewer. If the “incident” involved a obviously mentally ill person on either the giving-or-recieving end (better ratings if both ends are covered)…even better for ratings.

However, what was good for ratings…was not good for mental health clients. All that such coverage did was frighten Joe Six-Pack and Jane Beujolais even more than their fears of a bunch of “kill-happy psychos” were headed for their towns with loaded guns, sharpened machetes, and blood in their eyes! Never mind that treated mental-health clients are far less dangerous (and more likely to become victims of violent crimes) than the general population. In this case, perception won out over reality…and we mental-health clients have paid the price ever since.

As in:

A) Heavy-Duty NIMBYite opposition to new mental heath clinics, group homes, and crisis housing when proposed for non-industrial-use areas (often citing red herrings such as “lower property values,” “danger to kids,” ect ad nauseaum).

B) Continuing stigmatization in both the movies and on TV as “kill-happy” psychos, blithering idiots, hypersexed nymphos (add your own stereotype here…if you dare).

C) Financial victimization via cuts to Supplemental Security Income; Food Stamps/EBT/SNAP; Medicaid; and Rehabilitation Programs in a quixotic efforts by state/local officials to “balance their budgets” (seen as efforts towards “reinstitutionalization” via the State Hospital System), often with the support of the voting public.

03) Homeless Psycho-Winos: Up until the mid 1960′s, the treatment paradigm was simple: if you suffered from schizophrenia, paranoia, major depression, or any other serious mental illness, you faced possible confinement in the State Hospital System. This was considered “the place where you belonged” by the “normie” population, and if you left there ambulatory, the townsfolk were not too disposed to welcome you back with open arms.

Starting in 1967, however, the “treatment paradigm” was swinging towards “deinstitutionalization” and “Community-Based Care.” Under Ronald Reagan the State Hospitals wre being emptied of all but the “profoundly-and-criminally insane.” This, in reality was not based on compassion–but on cost-cutting (something he would perfect during his two terms as Prsident during the Egotistical Eighties). They hospitals were being emptied, true…but many of the former paitents were now living sans benefit of any form of housing-and-care. Instead a roof over their heads, three squares a day, and proper treatment? The “newly released” faced victimization from other homeless folks, “Dumpster Vittles” when it was available, and self-medication with booze, tobacco, street-drugs, and religious fanaticism. 

Then came the 1979 “Jarvis Revolution”: the harbinger of the Egotistical Eighties, sparked by passage in California of the Jarvis-Gann Amendment to the California State Constitution (bka: “Prop 13″). With funding for “community-based” mental health care suddenly ripped away from the programs that needed them the most, more-and-more clients were (and still are) forced to rely on county-based care that was becoming less-and-less available. Waiting lists to get in and see an intake staffer at county clinics were growing to three months-or-more. And if you were uninsured (either private insurance or Medicare/Medicaid), you were turned away from private-run care w/o hestation.

Mix in quite a bit of the “New Journalism” here (“If It Bleeds, It Leads”)…and you have people desiring the re-opening of the State Hospital System and warehousing “then homeless psycho-wino bums” back inside both the old institutions and any new-built ones.

Such is the public perception of Mental Health Clients, as the general public has been conditioned to accept as Gospel from the media, the entertainment industry, and a bunch of know-nothings running their traps about how fiscal responsibilty can be reached by slashing apart the very programs myself and the others who suffer. We suffer enough because of our illnesses…but what can we do to fight it back? How can we show the public that we are, indeed, human beings…and not a passel of cartoonish stereotypes that inspire fear and loathing among them?

Rather simple:

“Now if you hate it…you gotta fight it back!/Just try to change it…c’mon, FIGHT IT BACK!”

–Accept, from “Fight It Back” on “METALHEART”

And as Mental Health Clients…that is what we need to do. Being a writer, this is my contribution to this fight…one of them, anyway. There is much more that we can do…and do it, we must! I, for one, am bloody sick-and-tired of being pigeonholed by those who do not know (and could care less) that when they deal with us…they are dealing with real people. Cut us…we bleed. Tell us a joke…we laugh if it’s funny. Anger us…you have a fight on your hands, and NOT one that you can win easily!

All that it shows is that we are just as human as you…and deserve to be treated thusly!

There is a great equalizer in this fight…our tormentors can just as easily becomeone of  us! You see, mental illnesses are not too picky about whom they target…and like the Lola of legend (not The Kink’s version, mind you), whatever Mental Illness wants, Mental Illness gets! If it wants YOU…you can fight it all you desire, but in the end, you are THROUGH!

Think about it, if you will. Today, you might berate and insult a stranger you consider a “mental case.” Tomorrow, however–”APRIL FOOL, SUCKER!”–a serious mental illness just targeted you and took you down! Now you living in our world–a nightmare that you’ll never forget, because you live it every day, while very much awake! And the only way out…is all the way out, as in DEAD! Does that one-way midnight trip from the Coronado Bridge into San Diego Bay sound so humorous now, my friend? In a few months, without treatment, that trip will look rather appetizing!

Such are many of the reasons why I choose to stand and fight with drawn sword when it comes to mental health issues. For this fight is life-and-death for me…as well as the others who suffer from both mental illness and the stigmatizing stereotypes that the normies try to pass off as “reality.”  This blog will be one of my weapons…and I’m ready for war!

–RKJ

Tänään ei tehnyt mieli treenata ollenkaan. Tein väkisin Caten kirjoittamat treenit .. mutta lintsasin yhden 6 minuutin sarjan välistä ja lähdin rangaistuksena lenkille. En nyt vingu tässä sulkaa hattuun lenkkeilystä, mutta hileinen juoksu oli hyvä muistutus siitä, että niin sen on oltava – huvitti tai ei.

Kuulun siihen ankeaan enemmistöön, jonka on tulosten saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi tehtävä aina töitä. Olipa se suorituskykyä tai ulkonäköä, minä en voi löysäillä yhtään. Jos haluan pysyä kunnossa, mun on treenattava todennäköisesti elämäni loppuun saakka. Until the day I die. Kun vaan pysyisi terveenä ja löytäisi ne keinot, jotka mahdollistavat sen kaiken terveyden.

Kundit tietävät, miten nopeasti lihakset lähtevät, jos ei treenaa. Naiset tietävät, miten nopeasti rasva tulee, jos istuu laskimot tukossa koneella eikä liiku. Aina ei voi olla huippukunnossa, mutta aina voi olla kunnossa. Jos vaan jaksaa.

Eikä kyse nyt ole vaan lihaksista tai rasvasta, vaan myös liikkuvuudesta ja kivuttomuudesta ja ryhdistä. Jos istuu jumissa, on jumissa. Kaikilla on hartia- ja selkävaivaa ja niin edelleen. Yhtä lailla se voi olla keppijumppaa tai kehonhuoltoa, mutta senkin on olava säännöllistä .. eli ikuista.

Ei auta sitkun tai nytkun, kun sen pitää olla nyt ja aina. Brutaalia, mutta pelkäänpä, että se on totta. Ja kun tulee ikää, aineenvaihdunta hidastuu ja kaikki hidastuu ja töitä pitää tehdä kahta kauheammin. Kaikki markkinapuheet, -pillerit ja ihmelaitteet lupaavat oikoteitä; tuloksia helposti ja mukavasti – mutta eivät koskaan toimi. Kaikki sen tietävät, mutta silti lupauksissa liikkuu valtavat määrät rahaa. Jos tää sittenkin toimisi eikä mun tarvisi nähdä vaivaa?

Tämä ON hirveää. On katkeroittava ajatus, että tänään sekä loppuelämäni joudun tekemään asioita, jotka ovat fyysisesti epämiellyttäviä. Sietämään maitohappoa, tekemään kipeitä pakkotoistoja ja juoksemaan niin että keuhkot pursuavat suusta ulos. Ehkä nielemään omaa oksennustani.

Kaunista? No, ei. Kehittävää? Hell yeah. :D

Niin kauan kun pysyy treenillisesti omalla mukavuusalueellaan, ei kehity. Sama se on missä tahansa asiassa. Tyypille joka pelkää esiintymistä, kammottavinta on joutua heitetyksi yleisön eteen. Mutta jos on joskus pakko esiintyä, muu ei auta. Kai se niin menee. Pätee siis itsestäänselvyytenä varmaan mihin tahansa asiaan.

Liikunnan pitää olla mukavaa, mielekästä ja hauskaa. Joo joo. Tottakai, eihän sitä muuten pysty säännöllisesti tekemään. Mutta jos haluaa sen olevan myös kehittävää, sen on oltava välillä myös kovaa, epämukavaa ja ikävää. Suck it up.

Aina muistutetaan, että pitää olla itselleen armollinen. Aina ei voi eikä saa vetää täysillä. Pullat, saunakaljat ja vanukaslankeamukset pitää antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin. Ja niin se onkin. Mutta itselleni kaikki retkahdukset on katalia.

Armollisuus itseä kohtaan on kaunista, mutta ei kehittävää (tai ylläpitävää).

Oma kroppani on täysin armoton. Jokaista syömääni irtokarkkia seuraa yksi finni. Jos syön pussillisen, saan käytännössä 100 grammaa finnejä. Yhtä mässypäivää seuraa myös yksi lisäkilo. Olkoonkin vain nestettä, silti se tulee ja sitä joutuu ravistelemaan pois viikon päivät.

En enää koskaan halua siihen tilanteeseen, jossa muistelen vuosien takaisia aikoja. Niitä aikoja, jolloin olin kunnossa. Mutta sitten lässähdin ja menetin sen.

Pelottava tosiasia on, että ainoa vaihtoehto omalla kohdallani on spartalainen kuri, josta en juuri voi poiketa jos haluan ylläpitää saavuttamani tilan. Aaaah, mikä herkullinen loppuelämä! Keskitietä ei minulle ole olemassa.

Käytännössä totaalinen spartalaisuus ei tietenkään ole täysin mahdollista, koska oletettavasti ihminen kompastuu aina jossain vaiheessa johonkin. Jos ei muuhun, niin omaan näennäiseen täydellisyyteensä.

Oikoteitä ei siis ole. Mutta auttaisiko, jos yrittäisi löytää kääntää ajattelun 180° ja ruveta ikäänkuin väkisin nauttimaan p*skasta. :D Tuo on tietenkin enemmän kuin vain elämäntapamuutos, mutta ehkä se on onnistumisen edellytys? Ensin psyykkaa ja manipuloi itseään hullun lailla, kunnes havahtuu että hei täähän on ihan siedettävää. Ei kivaa, mutta siedettävää ja palkitsevaa.

Ideaali: “Hei tää p*skasta nauttiminen sai mut kuosiin! Näytän hyvältä! Jee!”

Vähän kuten Varpu kirjoitti karuissa tosiasioissaan laihduttamisesta:

“Joudut astumaan pois mukavuusvyöhykkeeltä. Joudut olemaan rehellinen itsellesi. Peruskysymys on: Kuinka paljon haluat laihtua? Vastausta ei anneta kilogrammoina vaan sitoutumisena. Kuinka kipeästi haluat laihtua? Kuinka tärkeä asia se on elämässäsi? Ja ennen kaikkea: mitä olet valmis tekemään laihtumisen eteen? Jos alunperinkään et ole valmis muuttamaan mitään, miettimään mitään tai luopumaan mistään, miksi siis jatkaisit itsesi kusettamista?”

Ja vaikka nyt en kirjoita laihtumisesta vaan fysiikasta yleensä, sama pätee. Pakko miettiä, vaikka joka päivä uudestaan, kuinka paljon tahdon tätä. Jos tahdon paljon, menen ja teen. Huvitti tai ei. Oli motivaatiota tai ei. Onko inspistä? Well fuck that too.

Saas nähdä, onnistuuko tämä itsepsyykkaus, vai kadunko jokaista sanaa jo ylihuomenna? Pakko toimia, koska muuten edessä on kriisi. :D

Teen, koska TAHDON sen lopputuloksen. Mä haluuuuuuuun!

Kahvakuula on nyt esillä joka paikassa, tarjontaa on pilvin pimein. Rauta on nyt niin kuumaa, että se on kohta jo melkein sauvakävelyä. :)

“Kahvakuulalla voi tehdä paljon erilaisia liikkeitä monipuolisesti”, mantra toistuu joka puolella. Hmm. Kiva. Niin voi käsipainollakin; sen kun tekee.

Useimmilla ryhmäliikuntatunneilla kuulaa käytetään lisäpainona – kuten mitä tahansa muutakin punnusta voitaisiin käyttää. Yhtä hyvin käsipainoa voi siirtää jalan alta toisen jalan alle. Turkkilaisen ylösnousun voi tehdä kynttilänjalalla tai lapsella. Kyykkyihin kuula on hyvä, mutta vielä parempi on levytanko. Pään ympäri voi pyörittää kännykkää. Vatsarutistukset sujuvat levypainolla yhtä kivasti kuin kuulallakin. Askelkyykkykävelyä voi tehdä vesiämpäreitä kantaen.

Hyviä liikkeitä toki, mutta yhtä hyviä myös ilman kahvakuulaa. Välineessä kun ei ole mitään taikaa – vaan siinä, mitä sillä tekee. :)

On ihan selvää, että ryhmäliikuntatunneilla ei voi opettaa vaativampia perusliikkeitä ja niiden tekniikoita. Jos 45 minuutin tunnille tulee aina 30 uutta tyyppiä joista puolet ekaa kertaa, tunnin täytyykin olla sellainen että kuka tahansa voi tulla, pyörittää ja mennä. Mutta näiden tuntien tehokkuus tulee liikkeistä ja intensiteetistä, ei välineestä. Monet niistä voisi olla käsipaino- tai kivitunteja. Kiviäkin voi kantaa ja se on tehokasta.

Skillz! Skillz! Nostamisen taito!

Valmentajani Catherine Imes kirjoitti kesäkuussa hyvän tekstin otsikolla Different Roads, jossa sivuaa mm. kahvakuulan nostotekniikoiden opettelun merkitystä ja lajin olemusta ylipäätään. Sekä kuntoilu- että urheilumielessä. Hyviä pointteja, joihin olen itsekin törmännyt usein. Itse haluan välineistä jonkun lisäarvon; syyn sille miksi juuri tämä tai tuo väline. Jos siinä on jotain erinomaista, tahdon tietää mikä se on.

Kun opetan, opetan nostamisen perusteita, taitoa ja tekniikkaa. Koulutuksissani opetellaan haastavimpia liikkeitä alusta alkaen: heilautuksesta eteenpäin. Perusliikkeet ovat heilautus, rinnalleveto, vauhtipunnerrus, tempaus, työntö. Opetan miten kuulaa liikutetaan ja miten liikkuva paino nostetaan pään päälle ja pysäytetään sinne [kuulostaa helpolta, mutta ei välttämättä ole] – ja miten löytää sellainen tekniikka, että näitä toistoja voi tehdä paljon.

Kun sanon paljon, tarkoitan paljon. Tarkoitan jatkuvuutta: lukuisia toistoja kerta toisensa jälkeen. Se ON palkitsevaa niin taidollisesti kuin ihan fitness-mielessäkin. Kyllä, nuo sarjat polttavat rasvaa niin että pää sulaa mukana. :) Tiedän, koska olen kokenut ja nähnyt sen. Saanut six packinkin tekemättä ainoatakaan istumaannousua tai vatsarutistusta – jos nyt ulkonäköjuttuja ja pikkuseikkoja halutaan korostaa.

Joskus kuulee sitäkin, että “ei tarvi opetella tekniikkaa jos ei aio kilpailla” – mutta en ymmärrä tuon lauseen sisältöä ollenkaan. Miten voi ylipäätään treenata, jos ei opettele ensin liikkeitä? Se, että näiden liikkeiden kanssa pääsee pitkiin sarjoihin, vaatii enemmän kuin pari kokeilukertaa. Mitä tahansa voi nostaa tai kiertää kerran tai pari, mutta nuo parin toiston sarjat ei mielestäni edes kuulu tähän juttuun – niinkuin ei painon pyörittäminen jalkojen välissä oikein liity kahvakuulaan.

Koen itse niin, että kahvakuulakuntoilu on parhaimmillaan hyvin lähellä kahvakuulaurheilua, jossa painoja pyritään nostamaan mahdollisimman kauan, jopa 10 minuuttia, laskematta sitä/niitä kertaakaan maahan. Lajeina kisoissa on tempaus, työntö sekä rinnalleveto+työntö – eli perusliikkeillä mennään.

Vaikka ei koskaan kilpailtaisikaan, tämänkaltaisissa sarjoissa tulee esiin kuulan erinomaisuus ja harjoittelun erilaisuus muihin välineisiin verrattuna. Raakaa voimaa saa kehitettyä parhaiten levytangolla; mutta yleiskuntoa ja staminaa kehittävät kuulalla tehdyt pitkät sarjat. Niihin kahvakuula on muotonsa puolesta ylivertainen; kun taas moneen muuhun liikkeeseen kävisi – kuten sanottu – mikä tahansa vastus. Käsipaino tai kivi.

Pitkät sarjat on treeniä, joka on useimmille täysin uudenlaista.
Ei ehkä edes tiedetä, että ylipäätään voi treenata tuolla tavalla: pitää vapaita painoja liikkeessä minuuttikaupalla. Käyttää painoharjoittelussa ihan koko kehoa ja mennä väsymyksen yli sarjan keskelläkin. Että sen viidennen minuutin jälkeen pystyykin vielä tekemään kuudennen, jee, ja siitä vielä yhden. Tuonkaltainen kestävyystreeni on rankkaa, mutta hyvin hyvin kehittävää.

Aina kysytään, “mihin toi liike ottaa”. On kai epäseksikästä vastata, että “no se ottaa ihan kaikkialle ja keuhkoihin” — ja tässä tuleekin se yksi iso ero. Ettei kehitetä vaan sitä jotain yhtä asiaa, vaan lihaskunnon ja taitojen lisäksi myös aidosti ja isosti suorituskykyä.

On helpompaa oksentaa kuin oppia.

Kuka tahansa voi vetää itse tai toiselle kovan treenin. Oksentaa voi lenkkipolullakin, pomppimalla, voi tehdä kuperkeikkoja niin että taju lähtee. Aina voi vatkata jotain päätöntä liikettä niin kauan, että tulee paha olo – jonka jälkeen voi ajatella että “nyt se oli tehokasta”. :) Kyllä, saa olla tehokasta, mutta siinä “tehokkuuden” ohessa voi opetella myös uusia taitoja. Kun pääsee siihen pisteeseen, että voi tehdä taitavasti jotain tehokasta, ollaan asian ytimessä. :)

Catherine kirjoittaa:

“One of the most empowering things you can do with your students is to get them to think like an athlete whether or not they will ever step onto the platform. As Coaches or Trainers it is our job to teach people movement (Motor skills, ect) and give them training protocols that will facilitate learning those movements. It is much easier to just put people through a workout and have the effectiveness of that workout measured by the sweat on the ground, torn hands, ect. Teaching skills and getting your trainees at some level to appreciate the skill is far more challenging.”

Ja samat lainalaisuudet pätevät monissa muissakin lajeissa ja jutuissa:

“Many folks take up Martial Arts for primarily fitness. Martial Arts are another arena in which learning skills is emphasized as much as just getting a workout, but in many cases (Depending on the Art), both can be done. I took MMA classes for years for fitness, but I went to each class and practiced the techniques just as if I were going to compete right alongside the men who did fight. — Any training modality that treats and respects their movements as skills is viable.”

Toki kaikenlainen harjoittelu kehittää ‘jotain’ ja edistää terveyttä.
Mikä tahansa treeni on aluksi tehokas, jos sellaista ei ole koskaan tehnyt. Vaihtelu toimii. Kahvakuulatreeni on useimmille tehokasta ihan millaisena vaan, jos ei ole koskaan liikuttanut vapaata painoa.

Mutta vielä kerran: minä opetan nostamisen taitoa ja tekniikoita. Perusliikkeitä ja sitä, miten löytää tekniikka joka mahdollistaa jatkuvuuden. Painonsiirtoa, kuulan nostamista ylös. :) Näitä juttuja opettaa myös toveri Marko Suomi, joten en ole ihan yksin kuulafundamentalismini kanssa.

Olen toki koittanut joskus vetää jotain ihan muuta. Vaikkapa tunnin, jossa tehdään “sitä sun tätä” ja vähän heilautellaan ja pyöräytellään. Mutta näiden kokeilujen jälkeen multa on aina kysytty:

1) Miten kahvakuulalla kilpaillaan?
2) Miten itse treenaat? Kuinka usein sä teet tätä tuulimyllyä?

Ööö.. en koskaan. :)

Niinpä näytän sitten kisaliikkeet (eli perusliikkeet). Tämän jälkeen porukka on ihmetellyt, miksi en opettanut heillekin juuri niitä. Niin.

Aidot perusjutut kunniaan asiassa kuin asiassa. Mehukeiton, margariinin ja varjonyrkkeilyn sijaan marjoja, voita ja kunnon lyömistä. Pois fastfit-fastfood-fastsex ja tilalle isoa ja OIKEAA nostamista.

Terveisin Kukka – kaappikonservatiivi :D maanis-aggressiivinen taitofanaatikko, joka ei syö ketsuppia koska voi syödä kokonaisia tomaattejakin.

A band like 12 Stones suffers from anonymity while achieving radio success.  How is that possible?  They’re generic hard rock.  They can be mistaken for several bands (such as Seether, Kutless, Saliva, etc.).  Their sound is catchy at times, but the production quality seems to kill off much of the energy that would otherwise propel the music forward.  You name it, it’s been a problem for 12 Stones.  Not to take away from all their work altogether.  12 Stones have come across true gems in the hard rock arena (“The Way I Feel” can still be heard on occasion on some rock radio stations that aren’t dead set on top 40-style airplay) and their last release, Anthem For The Underdog, showed some areas of promise.  But the fact still stands, 12 Stones has suffered from viral blandness in their efforts overall.

I say “has suffered” because their recent EP release The Only Easy Day Was Yesterday changes up the game entirely.  Gone are the typical rock-radio formulas, muddied production quality, and Creed-like emulation.  From the ashes, 12 Stones have reinvented themselves and favor Hoobastank leanings (the better side of Hoobastank, that is).  The 12 Stones sound lies still in tact, but the music feels more vibrant, original, and inspired.  They’ve simply done in five tracks what they’ve nearly failed to do altogether with their previous three albums.  The big single off the EP “We Are One” is all the evidence you need to hear the supercharged changes.  If you absolutely hated 12 Stones before, don’t count on this new EP to completely flip your world around, but you might give it a chance anyways.   If you get roped in, check out “Tomorrow Comes Today”, which feels vaguely reminiscent of Hoobastank’s “The Reason” (modern power ballads for the win!).  Here’s to hoping 12 Stones can keep the momentum going on their upcoming full-length record, which is still in the writing/recording stages.

12 Stones is an alternative rock band that’s been flirting with a real breakthrough every since their self-titled debut album. They had a couple songs on soundtracks that gave them good exposure and their straight-forward rock approach was honest and strong.

Their debut album had a number of impressive rock songs on them (Broken, The Way I Feel, Soulfire, Running out of Pain) that made you believe this band was gonna strike it big, reaching out to fanbases of 3 Doors Down, Creed, Papa Roach, Three Days Grace & Staind. And on their debut they could absolutely measure up to those bands, and in my opinion they even topped some of those acts in originality and quality. With their follow-up album, however, they kind of hit a sophomore slump; musically at least. The songs weren’t too bad, but a little too predictable. It had a few standout songs (Photograph, Stay, Leaf Loser) but the album was compressed way too much and the lyrics and music didn’t have the same lasting impression the songs on the band’s debut did.

But 12 Stones proved to be resilient as they came back with an excellent third album. “Anthem For The Underdog” showed more maturity and the songwriting was definitely stronger than it was on “Potter’s Field”. The album may have been a little too polished at times, but the songs did speak for themselves. Along with single Lie To Me there were strong tracks like Broken Road, This Dark Day and Adrenaline.

So it felt like this band was on the way back to become one of the more interesting alternative rock bands of today. And with their new EP “The Only Easy Day Was Yesterday” the band lets the more polished, mainstream side go a little more and eases back into a more raw and energetic approach, which is what they do best anyway. The opener Welcome To The End is gritty, gutsy and has enough flow to stay interesting. It’s not just bashing on a guitar or shouting out angry lyrics, it’s a combination of melodic rock, roars, clever hooks and aggressive guitar parts. As an opener it sets the tone.

Lead single We Are One was around for awhile and 12 Stones manages to find a nice niche that lies somewhere in the middle of Green Day and 3 Doors Down, but with a serious edge. The song is also a nod, a tribute as you will, to the military men and women protecting the country, but at the same time the lyrics can take on a personal meaning for the listener. For a rock single, this is one of the better ones as of late. Disappear may be the most predictable song on the album. It’s a good song but if it had been on a Three Days Grace or Staind album, or even a Lostprophets album I wouldn’t have been surprised. It’s a solid song, but it’s the song that stands out least on this EP. On Tomorrow Comes Today the band paces down in tempo and intensity in the beginning of the song and the main focus in the song is on the build up as it slowly builds up in intensity. It’s a good song and it would probably make a pretty successful follow-up radio single, but its greatest strength is also its greatest weakness. The song sticks with you, which is usually a good thing, but if you hear it too often it has a risk of becoming slightly repetitive. With the changes in intensity and relatability of the song the band does a solid job at trying to prevent that, but it could go either way.

The EP ends with perhaps its strongest song. Enemy is an alternative rock song with creative songwriting, powerful vocals and impeccable timing. The accents in the songs are perfect, the intensity is just right and it has great energy which makes the song very suited for live perfomances as well. This song reminds me of their debut album in a lot of ways, but as the lyrics of this song already say: “so much better!”

“The Only Easy Day Was Yesterday” is a good EP and it continues the strong steps forward this band has been making over the past few years. Some critics will argue the band sounds like others in the genre and I won’t argue that there are obvious similarities, but I think 12 Stones does have an edge on many of the bands in the same genre. They are believable and honest, and you can hear it in their music. Even in their ‘lesser’ songs they manage to come up with a little surprise here and there. To me, that’s a sign of maturity, of a band that has quality and longevity. And regardless of that, it’s a good EP, it features a couple very good rock songs that rock fans will most definitely be able to appreciate. Shouldn’t that be a good thing? I sure think it is.

On one particularly pleasant spring day, the six blind wise men were walking on the road, discussing very wise things and outdoing one another. They came upon an elephant and its tender, resting on the way.

The six blind wise men had never before “seen” an elephant, although they had heard of such from travelers. Each approached to touch the beast and better understand this marvelous animal.

The first approached near the head and, tracing his hands all around the elephant’s trunk, confidently announced to his friends that an elephant is definitely like a python.

The second, near the first, had laid his hands upon the tusk and declared the first mistaken; an elephant is like a spear.

The third had his hands on the animal’s flapping ear and said that they were both wrong. An elephant is like a banana leaf.

Next was a leg (which proved that an elephant is like a tree) and the flank (obviously, an elephant is like a wall).

Finally, all the way ’round the farthest, other end, the last wise man held the tail in his hands and laughed at the foolishness of all his friends. It was plain to see that an elephant is like a vine. Soon the disagreement turned into a shouted argument, as each pressed harder to prove his version of the truth. Soon they fell to blows.

The poor, dull-witted, but kindly elephant handler shook his head in wonder and continued down the road with his charge.

The six blind wise men were very honest; not one held deception in his heart. Yet they told very different stories and fought in their pride of certainty. Much has changed but nothing has really changed since the day the six blind wise men discovered the elephant…except that there are six billion of us today.

[The following poem is from a Buddhist version of this fable, describing the glee of a raja who witnessed this spectacle]:

Powerful Peace involves understanding that each of us has a limited worldview, and having the courageous willingness to act accordingly despite the risk to pride. My human nature, on the other hand, urges me to defend my ignorance with all of my strength.

I particularly appreciate the following modernized variation from the same link:

“In the unwritten sequel to the classic poem “The Blind Men and the Elephant”, we go a thousand years further on the linear timescale to a world in which vast temple complexes have been built by the followers of each of the seven theoreticians, and holy war is waged against all who dispute that an elephant is very much like a tree, a wall, or a rope. Even worse, cults arise venerating fans and ropes as elephants, and devotees plant bombs in the automobiles of those who insist that a wall is just a wall, and not an elephant at all.”

Copyright © 2008 by Jack Oatmon. All rights reserved.

- – - DON’T FORGET TO CLICK AND COMMENT, JUST BELOW THIS LINE! – - -

It is a true statement. If you read to the end you’ll see the point.

I’m a retired Navy SEAL. I’m not squeamish about the readiness to harm others. It’s a simple fact of life in this world – some who harm the innocent will not stop. They can only be stopped. Some have to be prepared to stop them.

We governments with the means to do so must be very conscious of the consequences of our force. The worthy surgeon knows that his great power to heal with a knife must be managed with incredible care, lest this gift bring injury or even death.

No doubt about it; there’s a lot of room for debate on the question of how much hard power (compulsion by force) is appropriate. There is no room for debate among reasonable people, however, that it’s wrong for helpless and innocent bystanders to be hurt.

There is an expression: “If the only tool you have is a hammer, you tend to see every problem as a nail.” (Abraham Maslow). I see this truism at work in the behavior of some warriors and in the minds of some supporters of warriors…or of war in general. In other words, we need a repertoire, not a single song.

I also know many fierce and gentle warriors (I hope you read this, Charlie) who deeply understand this great line:

“The soldier above all others prays for peace, for it is the soldier who must suffer and bear the deepest wounds and scars of war.” (Douglas MacArthur)

I honor the author of this profound quote. At the same time…I disagree that the soldier (my brothers and sisters still in uniform) alone suffers and bears the deepest wounds and scars of war.

Children Hurt by Conflict

Witness:

Children Hurt by Conflict

Witness:

Children Hurt by Conflict

Witness:

What I’m trying to say should be pretty obvious: Whatever idiocy we adults may choose, the children whose flesh and spirit are torn by our petty struggles deserve to have us fight much, much harder…toward a higher solution.

Restraint is possible, and fighting spawns fighting.

War is good – but for one thing and one thing only: establishing a secure peace. This Powerful Peace will not happen by accident, but by deep sacrifice, willingness to seek middle ground, and a true sense of urgency.

It can only result from pouring our souls into the effort…no matter how much we want to kill back.

Copyright © 2008 by Jack Oatmon. All rights reserved.

- – - DON’T FORGET TO CLICK IN AND COMMENT, JUST BELOW THIS LINE! – - -