Продолжительность: 79 мин. / 01:19
Рейтинг фильма: IMDB: 6.7 Кинопоиск: 5.94
Бюджет: €1 948 000
Сборы в США: $236 347
Премьера фильма: 7 августа 2010
Релиз на DVD: 23 декабря 2010

Случайная кино-цитата :

В Вас нет того, что я ненавижу.

©  „Вокзал для двоих”

Случайно :

КАРРА… открой рот, что я тебе скажу…

©  „Снежная королева”

Man’s job (INTERNATIONAL)

• comedie sexuală în euro, un pic de dramă
• IMDB: http://www.imdb.com/title/tt0890882/
• Regie: Aleksi Salmenpära
• Cu: Tommi Korpela, Maria Heiskanen, Jani Volanen
• 23 februarie, Finlanda
• limbă: finlandeză
• timp: 97 minute
• Nota mea:                (7,5)

Juha pare să fie  bărbatul ideal pentru o afacere bănoasă în schimbul prestației sexuale în compania unor dame a căror viață intimă se prăbușise cu mult timp în urmă asemeni cortinei de fier și care plătesc foarte scump în schimbul unei aventuri ca în vremea tinereții. Obosit de ”muncă”, Juha, jucat excelent de nimeni altul decât Tommi Korpela, actorul care bifează cu brio la toate capitolele de masculinitate standard, devine ținta bănuielilor soției sale, mai ales că familia începe să se înstărească cu câteva achiziții materiale de marcă, aproape imposibil de procurat în cazul serviciului propriu zis al celor doi.

O comedie pentru oricine nu este implicat într-o astfel de situație, ce-și găsește nu de puține ori un corespondent în realitatea actuală, indiferent de condițiile de muncă și viață oferite mai mult sau mai puțin de un anumit stat.

Pushy, interfering people won’t leave Lars alone about the fact that he’s not dating anyone.  He shows ‘em.  He shuts them up.  And unexpected people show tolerance, compassion and love once Lars embarks on his unconventional solution.

This is a visual story.  The shot of Lars’ brother and sister-in-law just before the camera finds Lars and Bianca on the couch opposite them is as good a visual surprise as I can remember.

All five principals are outstanding.  It is refreshing that the clergyman is not a villain.

The Mills Brothers in the forties had a hit song called Paper Doll, about a guy who preferred just that to a “fickle-minded real-life girl.”  Americans were astonished when the song was banned from British radio.

HOUSEWIFE
ALFRED E. Green
1934

There is none of  Baby Face‘s subtlety here.  Housewife features a script with no psychological validity and direction with neither invention nor spark.  This is only the second film in which I have not been impressed by the early Davis.  Maltin describes her as playing “ an unsubtle vamp.”  That says it.  The writing has her carrying on with that stick George Brent right in his own home before the eyes of wife Ann Dvorak.  She made me uncomfortable.  Perhaps that means she is good.  But when she first flounces into frame she is, for a moment, all that performing  drag queens would later make her.  John Halliday is an attractive surprise as the bachelor interested in the deserted wife.

This is a true melodrama in which the emotional entanglements are unraveled by an accident.

Warner cast Bette Davis in this film after Of Human Bondage.  Despite my continuing reservations about that performance, I can grasp the BD’s professional despair about  the judgment of her studio.

 A Man’s Job                       
Aleski Salmenpera*
2007
with Tommi Korpela
with Maria Heiskaven and Jani Volanen

A commentator on the imdb data base remarks that for a film about a part-time male prostitute, A Man’s Job is not at all erotic.  I know what the writer means, but there remains Korpela and his body  –  one of those perfectly developed ones that seem the result of genes rather than working out.  He is a good actor but also a sexy beast.  Let’s say, at the risk of being oxymoronic, that this serious film breathes an unerotic sexiness.  Perhaps sensuality is a better word.

All the sex in this story is occurring in a world devoid of real emotional relationships.  Juha, the handyman/whore, is at odds with his wife Katya, and she is at odds with herself and with the world. Cousin Olli has tensions with both of them. These three actors are excellent, and Korpela is charismatic.

But I never understood why handyman and Katya are raising Olli’s child. What I understood least, however, is why a special dinner in the frozen north of Finland is thought to be carry-out pizza. Or is that obvious?

*Piece out our imperfections with your thoughts and add an umlaut to the final a.

SOMETHING TO THINK ABOUT:  “the unending conflict between man and environment is one of the cardinal themes of documenatry art.”   Paul Schrader said that, writing about Bresson’s theme in The Diary of a Country Priest: “Bresson’s theme would seem to fit his pseudodocumentary…technique: the unending conflict between man and environment is one of the cardinal themes of documentary art.” (Paul Schrader, Transcendental Style in Film: Ozu, Bresson, Dreyer.  (Da Capo 1988, Univ. of Calif. Pess, 1972).

NEXT POST Friday, November 23.

See you at the movies,
Rick

Here’s the concept if it’s serious–there are these feral Fathers Christmas roaming the Finnish countryside and a corporation hunts them down and trains them to be department store Santas. Helander does a good job directing the hunt scene and Jean-Noël Mustonen’s photography is outstanding, but the training session tries too hard. It’s funny for a bit, but not for over a minute.

The problem’s the plotting–Exports is pseudo-commercial but Helander needs to hide the reveal of hunting Santa, which confuses things. The short runs over five minutes, way too long for just one good joke.

Rare Exports is fairly good filmmaking, but it’s a perfect example of concept over content. It’s just not funny enough.

CREDITS

Directed by Jalmari Helander; written by Jalmari Helander and Juuso Helander; director of photography, Jean-Noël Mustonen; edited by Anssi Puisto; produced by Harri Aalto; released by Woodpecker Film.

Starring Otso Tarkela (Father Christmas), Tommi Korpela (Marker), Jorma Tommila (Sniper) and Tazu Ovaska (Tracker); narrated by Jonathan Hutchings.

Rare Exports

Yesterday was the last day of March, so I thought it the ideal time to watch a Christmas film – or at least a film about Santat Claus

UIt may well be about Christmas, but there’s nothing fluffy about it at all.  This is a horror film, but almost a comedy noir.  I have to admit, I found myself shaking my head a few times as i wasn’t altogether sure what I was making of it.

Excavations are happening on the Korvatunturi mountain, and Pietari and his friend Juuso climb through a hole in the fencing to find out what’s going on – but the American excavation team release something that nobody knew was under all the rock.

With children disappearing, and the adults of his town left with no idea how to deal with the strange goings-on, it falls down to Pietari to devise a cunning plan to tackle the ultimate Bad Santa.

This film was genuinely creepy in places, and the boy playing Pietari was fantastic.  The idea of Santa knowing which children were naughty or nice…and then tearing the naughty ones limb from limb appealed to me somewhat

This is definitely no polished Hollywood blockbuster – but hell, who wants them when you can have creepy old men’s willies (yes, that  was one shower scene that was more horrific than the rest of the film put together!)

My rating – 7.5/10

Rare Exports: A Christmas Tale – something very Christmassy is buried under a mountain at the Russia/Finland border; when it’s dug up, everyone will believe in a very different Santa! The story is quite basic, but is laced with just enough crazy and black humour to keep you interested and watching. Nothing’s rushed and the story slowly plods along with plenty build up but not much action, until quite an absurd final 20 minutes, but hey – this is fiction! The setting, timeline and snow make the film quite Festive, but with the impending cluster-fudge and gritty Santa figures, you’d do well to keep away from the kids (something not right about hundreds of naked old men running towards a kid!!) There are also some strong Finnish political views and attitudes woven through the duration, but stick out a bit. Overall, it’s a good idea, and admirable execution but definitely hampered by the budget – especially the ending. While it’s another good twist on old tales, for me, this year’s winner of obscure Scandinavian folklore-based films goes to Troll Hunter! Rare Exports is a decent enough B-Movie, much like the secret cargo in the film, this will do better to remain underground.

Score: 5.5/10

Director – Jalmari Helander

Cast – Onni Tommila, Jorma Tommila, Tommi Korpela, Rauno Juvonen, Per Christian Ellefsen, Ilmari Järvenpää, Peeter Jakobi, Jonathan Hutchings, Risto Sal

Release Year – 2010

Reviewed by John of the Dead

Holiday horror films are a favorite of mine because I find them very fun to watch, so much that I care not if the film matches the time/season of the year as long as it gives me good horror. Rare Exports: A Christmas Tale is a Finnish horror film I had been dying to get my hands on for quite some time, ever since I was exposed to its awesome plot via its debut online trailer. Well, the day has finally come where I can say that I gave this flick a watch, and while it was not as superbly awesome as I expected it to be, it is still a darn good watch that gives us a unique storyline, great direction, and positive horror as well.

Deep within the Korvatunturi mountains lies one of the world’s greatest mysteries, one that we enjoyed as children yet quickly grew out of when we found out he wasn’t real…or was he? When a research team’s expedition into the mountains unearths the long-buried Santa Claus on Christmas Eve, all hell breaks loose within a small Finnish town as children begin to disappear and strange occurrences plague the town. A young boy, Pietari, and his father must now save the town and the children from the evil that is the real Santa Claus, not the fraud seen on Coca Cola merchandise, but the savage child killer who has now been unleashed from his earthly tomb.

This is not the first horror film to give us a “killer” Santa, and it may not be the last as long as DTV films like Santa’s Slay continue to appear, but I will say that out of all the Santa horror films this one is the most original. From the get-go I was hooked on this story by co-writer/director Jalmara Helander thanks to its interesting premise and the film’s positive pacing. For a film running at around 84 minutes, under 80 of them being the actual storyline, the story does come with a bit of development, and I honestly did not mind it one bit. It is the development that sold the story to me, and along with it came many unique ideas regarding the usage of Santa in this film. I loved that Santa was painted as a vehement child killer who would not just whip naughty children to death but whip them until even their bones were shattered to untraceable pieces, and Helander even pokes fun at the typical jolly, red-cheeked marketable Santa that we often associate with the name. The first half of the flick focuses on the mystery element behind Santa, and things then get creepy when he is finally brought to screen in awesome fashion. I was honestly surprised at the route the story took from then on out, and every twist and turned added to my amazement, although I was not pleased with all of them. One of the “twists” we get towards the beginning of the third act was a truly surprising one that I did not see coming, and I embraced it due to its awesomeness but eventually found it unfavorable given it never amounted to anything great. I’d prefer not to give any spoilers regarding this(shoot me an email if you must), but I am sure that once you give this a watch you’ll know what I am talking about. That was the biggest of my several gripes with the story, with the second being that I do wished that we would have been given more horror overall. The film is sometimes referred to as a “comedy”, and while it isn’t an outright comedy it does have a fun element in the vein of The Monster Squad and other enjoyable horror films involving young children. My last gripe is the Hollywood-esque elements that were thrown in during the third act of the film, ideas that were pretty damn ridiculous and could only happen in a mindless imaginary atmosphere created in a Hollywood story, but somehow the ideas made their way to Finland it seems. I won’t go as far as to say these scenes were “bad” scenes, but had we been given more horror I would have gladly overlooked these cheezy feel-good ideas, like Pietari riding the net on the helicopter as it spanned the countryside, that came somewhat out of nowhere and did nothing to aid the story. Simply put, it was these three flaws that kept Rare Exports: A Christmas Tale from being the truly spectacular horror flick that I expected it to be.

Jalmara Helander’s direction is great, and he expertly sells the film with amazing visuals that take full advantage of Finland’s barren/solemn landscape, creating an atmosphere perfect for the evil events that would soon occur. His sets are amazing and his gloomy cinematography also aided in the atmosphere, all of which boiled down to the truly creepy and well-used Santa Claus. I loved the Santa was not some fat jolly guy but a skinny and creepy looking old man who’s eyes and facial expressions gave me genuine creeps every time he saw a child. We are given good gore and some decent kills, although the kills were not full-frontal as I wished but instead were inferred and occurred in very quick fashion, something I did not mind when I saw how awesome they were executed. Santa’s elves/helpers were also a positive addition to the experience, and they provided their own creep and chaos despite some of them coming in the form of CGI, but that was mainly due to how many of them they were and the high costs of filming such scenes in live-action format. The acting performances were positive, although I will admit that I really did not like how our two lead characters, Pietari and his father were executed. I found Pietari properly naïve but unfavorably annoying, and his father was cold and unlikable for 99% of the movie, but he did have a sweet beard.

Overall, Rare Exports: A Christmas Tale is an awesome horror film that gives us a truly unique story that I have never seen used in the genre. Great direction/execution compliment the story, and despite film not having as much horror as I wanted the horror that we DO get is good and worthwhile. There are several strong flaws that kept this piece from being a spectacular horror film, but in the end this Finnish horror film was good enough to overcome them enough to deliver a positive experience for all, especially those looking for a unique horror film. I recommend you check this one out.

Rating: 7/10

Kauan sitten maahan pudonneesta auringonvalon pisarasta kasvaa kultainen taikakukka, jolla on kyky parantaa kaikki vaivat ja sairaudet. Kun läheiselle saarelle kohonneen valtakunnan lasta odottava kuningatar sairastuu vakavasti, hänelle uutetaan taikakukasta lääke, joka parantaa hänet. Hän synnyttää kultatukkaisen tyttölapsen, jonka kuitenkin yön pimeinä tunteina ryöstää vanhemmiltaan vanha Gothel-eukko, joka haluaa käyttää tytön hiuksiin siirtynyttä taikaa pitääkseen itsensä nuorena. Gothel kasvattaa Tähkäpääksi nimeämänsä lapsen omanaan pitäen tämän lukittuna torniin piilossa ulkomaailmalta. Joka vuosi kuningas ja kuningatar antavat lähettää kadonneen prinsessan syntymäpäivänä taivaalle armadallisen leijuvia lyhtyjä, joita Tähkäpää tornistaan kaihoisasti ihastelee.

Girl meets chameleon

Kahdeksannentoista syntymäpäivänsä aattona Tähkäpää uskaltautuu pyytämään Gothelilta päästä katsomaan lyhtyjä. Lupaa poistumiseen ei äitikullalta heru, mutta onnenkantamoinen tuo Tähkäpään torniin palatsin sotilaita pakenevan mestarivarkaan Flynn Riderin. Itseään paistinpannulla puolustava Tähkäpää tekee roiston kanssa sopimuksen; hän palauttaa Flynnille piilottamansa ryöstösaaliin, jos mies vie hänet katsomaan leijuvia valoja. Kauppa syntyy ja kaksikko suuntaa kohti kuningaskuntaa kintereillään Gothel, kuninkaan sotilaat, karski Maximus-hevonen, Flynnin pettämät rikostoverit sekä 21 metrin edestä kullankeltaisia taikahiuksia.

Karkumatka ei suju takapakitta

Trailereiden ja mainoskuvien perusteella Tähkäpää vaikutti kertovan enemmän Flynnistä kuin torniin lukitusta prinsessasta, minkä vuoksi elokuvan nimikin vaihtui loppusuoralla Rapunzelista Tanglediksi. Trendikäs mainonta osoittautui kuitenkin huijaukseksi, sillä elokuvan näkökulma on ensisijaisesti Tähkäpään, eikä mainoksissa nähdyistä itsestään liikkuvista lonkerohiuksista ole tietoakaan. Flynnin hahmoonkin kuitenkin paneudutaan, ja Operaatio Kolmiulotteinen prinssi toimii Tähkäpäässä paljon paremmin kuin edeltäjässään Prinsessassa ja sammakossa, joka nyt oli muutenkin lievä pettymys. Tähkäpää on vilpitön satuelokuva, joka kääntää alkuperäistekstistä ottamansa vapaudet edukseen. On ihailtavaa, kuinka tuotantopainajaisesta syntyi näinkin koherentti ja toimiva käsikirjoitus.

"Paistinpannu, salainen ase"

Tähkäpää on mahdottoman söötti, pirtsakka ja puhdassydäminen prinsessa. Hän jää tahdonvoimassa Gothelille auttamattomasti kakkoseksi mutta rakastaa ja kunnioittaa tätä, koska luulee tämän tahtovan vain suojella häntä. Samalla hän haluaisi osoittaa kelpoisuutensa, ja kalvava uteliaisuus voittaa loppupeleissä tottelevaisuuden. Matkan aikana Tähkäpää tietenkin tajuaa vahvuutensa ja saa kerättyä itseluottamusta nousta vastustamaan tyrannisoivaa äitiään. Hän on terävä tyttö, mutta myös kovin naiivi, mikä varmasti olisi kostautunut hänelle, mikäli torniin kapuaja olisi ollut Flynniä vähempi mies.

On hankalaa sanoa, kuinka realistista Tähkäpään reagointi ulkomaailmaan on. Hän ei tajua Flynnin herutusyrityksiä, mutta on muuten melko sivistynyt omistaakseen vain kolme kirjaa, kammoaa muita ihmisiä vain hiukan aluksi, on kestävä juoksija ja osaa jopa sukeltaa. Painostavien vanhempien kasvattamat katsojat ovat kuulemma kuitenkin kehuneet Tähkäpään syyllisyydensekaista riemua hyvin toteutetuksi hänen poistuessaan tornista.

Söpsyä Tähkäpäätä esittää suomenkielisessä versiossa Maria Ylipää, joka tällä hetkellä nauttii tähteydestä Helsingin kaupunginteatterin Wicked-musikaalin pääosassa (on kuulemma hyvä, menkää katsomaan). Ylipää on ensimmäisessä ääniroolissaan ihastuttavan nuorekas ja saa erityistä krediittiä luontevuudestaan ja vivahteikkuudestaan. Hän saa todella mielenliikkeet kuulumaan äänensävystään ja uskaltaa käyttää reippaasti koko alaansa. Alkuperäisversion Mandy Moore on hänkin söpö, mutta välillä vähän pingottunut ja teennäinen. Ylipää on häntä rennompi ja vakuuttavampi, ja etenkin Tähkäpään mielentilamontaasissa selvästi uskottavampi.

"Ne ei osaa piirtää mun nenääni!"

Ulkomuodoltaan pelkkää fanipalvelua oleva Flynn ei ole koskaan ilkeä tai pahantahtoinen, vain häikälemättömän itsevarma omaneduntavoittelija. Köyhän lapsuuden eläneenä hänellä on hyvin simppeli tavoite; saada paljon rahaa. Pohjimmiltaan hän on hyvä poika, joka alkukankeuksien jälkeen pystyy sympatisoimaan yksinäisen Tähkäpään kanssa ja puolestaan jakamaan vähän omaa sisintään. Tähkäpään avoimuus on hänelle ainutlaatuista ja saa hänet kaipaamaan elämältään muutakin kuin mammonaa, mikä taas auttaa häntä näkemään itsensä uudessa valossa. Flynn lienee Disneyn tähänastisista miespuolisista rakastujista onnistunein, ja myös harvinaisen realistinen esimerkki yliluonnolliseen reagoivasta taviksesta. Mainitsinko, että hän on nätti?

Olin vähän huolissani, kun kuulin Lauri Tähkän olevan suomalainen Flynn Rider (tajuutteko vitsin?!?!??!1!!2). En oikeastaan epäillyt, etteikö suomiversion ohjaaja Markus Bäckman saisi miehestä ruoskittua tyydyttävää suoritusta, vaan että tyydyttävä ei olisi riittävä vastus teatteritaustaiselle Ylipäälle. Kokonaisuutena olin positiivisesti yllättynyt Tähkän suorituksesta, mutta hänen näyttelemisensä on vähän epätasaista; toisinaan koomiset repliikit osuvat nappiin mutta dramaattisuus jättää toivomisen varaa, toisinaan taas juuri herkistely onnistuu vitsien mennessä vähän ohi. Itse äänen soundia vaivaa lievä ohuus eikä pieni lisäliioittelu olisi ollut pahasta, mutta miehen artikulaatio on selkeää ja suoritus tuntuu paranevan loppua kohti. Yleisilmeeltään suoritus on ihan hyvä. Erityisen hyvin Tähkä mielestäni onnistuu kertojaosuuksissa, joissa hän on juuri sopivalla taajuudella neutraalin ja epäluotettavan kertojan välimaastossa. Ikävästi taas siinä kaikkein haastavimmassa kohtauksessa Tähkä on päästetty aidan matalasta kohdasta, ja leffan ydinrepliikki jää hänen heikoimmakseen.

Flynnin alkuperäisääni Zachary Levi on Tähkää miehekkäämpi ja jämerämpi ja kuulostaa harjaantuneemmalta, vaikka syyllistyy ajoittain itsekin yksisävyisyyteen. Hassusti Tähkä onnistuu pätemään juuri niissä kohdissa, joissa Levin tulkinta jää alakanttiin, mutta ei yllä aivan yhtä kovaan suoritukseen Levin tähtihetkinä. Äänensä puolesta Levi on, vaikkakin vahvempi, Tähkää unohdettavampi, mutta korjaa potin laadultaan tasaisemmalla näyttelyllä. Hänessä ei ole moitteen sijaa siinä dramaattisessa kohdassa, jossa Tähkä kävelee alta riman. Toisaalta kertojana Levi kuulostaa vähemmän tunteelliselta kuin Tähkä, eikä vaikuta kertovan yhtä henkilökohtaista ja tärkeää tarinaa.

That's one mom I'd like to... like

Hillittömän kuuma Gothel-äiti on kuin Lady Tremainen ja tuomari Frollon yhdistelmä; sanan säilällä pistävä henkinen pahoinpitelijä, tekopyhyyteen verhoutuva pelsepuupi, joka naamioi turhamaisuutensa hyväntahtoisuudeksi ja hallitsee sataprosenttisesti viatonta suojattiaan. Gothel on selvästi Tremainea ja Frolloa parempi näyttelijä, ja minua vähän harmittaa, ettei häneltä lopultakaan liiennyt aitoa kiintymystä Tähkäpäätä kohtaan, vaikka oli tämän kasvattanut omana tyttärenään vauvasta asti. Todellinen äidinrakkaus olisi tehnyt hänen ja Tähkäpään suhteesta vieläkin kompleksimman, mutta kenties siinä olisi ollut liikaa haastetta jo valmiiksi leikkaa-liimaa-käsitellylle käsikirjoitukselle.

Alkuperäisversion Donna Murphy ja suomidubin Sari Ann Moilanen (se suomalainen otokoyaku) ovat Gothelina hyvin samanlaisia ja roolissaan todella vahvoja. Molemmat huokuvat auktoriteettia ja viettelystä sekä muuntuvat taitavasti Gothelin eri statuksiin. Murphy saa muutoksen vanhasta eukosta nuoreksi hottimamaksi korostettua paljon Moilasta selkeämmin, mutta Moilanen taas pesee Murphyn kohtauksissa, joissa rautarouva joutuu pois tolaltaan.

Siinä on hius poikineen

Tähkäpään ja Flynnin suhde ei ole vanhan Disneyn instant-romanssi (lisää vain vesi), vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat vain parin päivän aikaväliin. Ensin vain kadonnutta ryöstösaalistaan ajatteleva Flynn ei voi olla kiinnostumatta mystisestä Tähkäpäästä, jonka yliluonnollisesta hyväluontoisuudesta riittää jokaiselle dominoivaa äitiä, kieroa varasta ja murhanhimoista hevosta myöten. Matkanteossa ja vaaratilanteissa bondatessa tunteet syvenevät kuin vahingossa, kun kaksikko oppii tuntemaan toisensa. Mitä enemmän Flynn kiintyy Tähkäpäähän, sitä enemmän hän antaa oman herkän puolensa näkyä, johon taas ikänsä eristyksissä ollut Tähkäpää tuntee vetoa. Tyttö on haltioitunut mahdollisuudesta, että joku pitäisi vuorostaan hänestä, sillä äiti Gothel on tehokkaasti uskotellut hänen olevan ihanteisiin sopimaton. Roadtrip-romanssia käytti myös Prinsessa ja sammakko, mutta taas kerran konsepti toimii mielestäni paremmin Tähkäpäässä. Flynn ja Tähkäpää ovat keskivertoa uskottavampi pari ja Disneyn hellyttävimpiä kautta aikojen.

Pojat on poikia... hevoset myös

Tähkäpäässä on pari aktiivista eläinhahmoa, itsepäinen sotilasratsu Maximus ja Tähkäpään lemmikkikameleontti Pascal. Eläimet eivät puhu, vaikka ne selvästi ajattelevat ihmisten tavoin ja kommunikoivat suoraan heidän kanssaan. Hyvä niin! Eläinystävät eivät kahmi yhtään enempää ruutuaikaa kuin tarvitsevat, niiden roolit eivät tunnu pakotetuilta ja niiden sanaton komiikka toimii mainiosti. Molemmista riittää iloa läpi elokuvan, mutta kumpikaan ei käy hermoille. Myös muut comic relief -hahmot toimivat kiitettävästi (se miimikko<3), ja Flynnin päätä vadille vaativat Kelmilän veljekset saavat jopa tärkeän roolin juonenkulussa. Veljesparin dubbaava Tommi Korpela on rujo ja karski, suorastaan pelottava, ja sopii kovanaamoille kuin silmälappu. Hänen kylmäverisyytensä peittoaa koukkunokan mitalla Ron Perlmanin alkuperäissuorituksen.

Tää tahtoo oman lyhtysateen, ja oman Disney-sulhon

Tähkäpään musiikin ja laulut on säveltänyt tietenkin Alan Menken. Taustamusiikki on komeaa, vaikka yllättävän huomaamatonta, ja tuo vahvan panoksen elokuvan maailman luomiseen – tapahtumapaikkaa kun ei juuri selitellä, mutta selityksiä ei jää kaipaamaankaan. Pidin myös lauluista, mutta ne ovat vähän irrallisia elokuvan muusta musiikista ja tunnelmasta. Olisin toivonut vokaalimusiikkiin vähän samanlaista aikakauden soundia kuin taustamusiikissa; nyt ne erottuvat moderniudellaan hiukan negatiivisesti. Vähiten erottumiseen syyllistyvät mielestäni lähes pelkästään a capellana laulettava parannusloitsu sekä Gothelin laulu, joka pahislauluksi on epätavallisen lennokas numero. Reprise-versio synkistyy senkin edestä ja lieneekin leffan parhaita kohtauksia. Prinsessa ja sammakko (jokohan kohta lakkaisin vertaamasta koko ajan tähän) tykitti samalta kuulostavia lauluja liian tiuhaan, mutta Tähkäpäässä rytmi on parempi.

Laulujen esittäjät pärjäävät pääosin hienosti. Ylipään ilmava lauluääni kantaa kaikki kappaleet kevyesti ja kuulostaa luontevammalta ja klassisemmalta kuin Mooren, jonka kirkas mutta pinnallinen tyyli tuntuu entisestään korostavan laulujen uudenaikaisuutta. Ylipää saa lauluääneensä myös enemmän ilmeitä kuin Moore. Silmiä hivelevässä lyhtysateessa laulettavassa lemmenduetossa Tähkä kaipaisi ääneensä vähän lisätunnetta, kun huulisynkkaakaan ei kovin paljoa ole, ja hän tuntuu osin peittyvän Ylipään vahvan äänen alle. Levi on duetossa Tähkää vahvempi ja meinaa osaltaan jyrätä alleen Mooren. Voi kun saisin yhtä aikaa suomalaisen Tähkäpään ja jenkkiläisen Flynnin! Soundinsa puolesta molempien parivaljakoiden harmonia toimii. Sari Ann Moilasta ja Donna Murphya on turha vertaillakaan, sillä molemmat ottavat hahmonsa ja kappaleensa täysin omikseen. Naisten puhdasta tekniikkaa, veikeää revittelyä ja monipuolisuutta on nautinnollista kuunnella, ja vahvat laulajat vievät omissa numeroissaan koko show’n ja puolet seuraavaa.

Oh mama

Leffan dialogi on kääntynyt mukavasti suomeksi, vaikka pari kohtaa aukesi lopullisesti vasta jenkkiversiota katsoessa. Muutamat idiomit eivät ole ottaneet kääntyäkseen, mutta jotkut repliikit toimivat suomeksi jopa paremmin. Sekä puhe- että kirjakielen ilmaisuja käytetään, ja tasapainottelu toimii todella hyvin. Dialogi ei milloinkaan tunnu luonnottomalta. Laulujen käännökset painottavat välillä vähän eri asioita ja yksityiskohtia on luonnollisesti pudonnut pois, mutta teksti on eloisaa, leikkisää ja hauskaa. Positiivisesti mieleeni jäi Tähkäpään laulun “when will my life begin” -säkeen kääntyminen muotoon “mä oisin valmis jo seikkailuun”, koska jälkimmäinen kolahtaa itselleni jollain tapaa vilpittömämmältä ja myönteisemmältä.

Disney näyttää viimeinkin oppineen animoimaan tietokoneella yhtä nätisti kuin Pixar. Tähkäpää hemmottelee silmiä alusta loppuun koko ajan – eikä vähiten hahmosuunnittelulla, joka pukkaa näytille vuoroin suloista Tähkäpäätä, hothothothottia Gothelia ja uuden sukupolven ykköskönsikästä Flynn Rideria. Taustataide on upeinta sitten – alkuräjähdyksen – ja materiaalianimaatio on niin sulavaa, että välistä unohtaa katsovansa CG-animaatiota ollenkaan. Ihmisten iho, hiukset, vaatteet kymmenine yksityiskohtineen, luonnonmateriaalit, rakennuspinnat, kaikki on nättiä. Elokuvan visuaalinen kruununjalokivi on epäilemättä jakso, jossa Flynn ja Tähkäpää katselevat veneessä järvestä heijastuvia leijuvia lyhtyjä. 3D-teatterissa lyhdyt tulevat niin lähelle katsojaa, että jopa aikuisten tekee mieli tarttua niihin kiinni. (Ja voin vaikka vannoa ensimmäisellä kerralla tunteneeni pisaran kasvoillani kun vesimassat hyökyvät murtuvasta padosta päin neljättä seinää. Ihan oikeasti!)

"Hi♥"

Kaiken kaikkiaan Tähkäpää on söpö, hauska ja hervottoman nätti satuleffa, joka teidän kaikkien yli 18-vuotiaiden sietäisi mennä katsomaan. Herkistytte kuitenkin sille luttanalle kuninkaalle.

Warning May Contain Content Inappropriate For Children

Info

It’s the eve of Christmas in northern Finland and an “archeological” dig has just unearthed the real Santa Claus. But this particular Santa isn’t the one you want coming to town. When all the local children begin mysteriously disappearing, young Pietari and his father Rauno, a reindeer hunter by trade, capture the mythological being and attempt to sell Santa to the misguided leader of the multinational corporation sponsoring the dig. Santa’s elves, however, will stop at nothing to free their fearless leader from captivity. What ensues is a wildly humorous nightmare – a fantastically bizarre polemic on modern day morality. RARE EXPORTS: A CHRISTMAS TALE is a re-imagining of the most classic of all childhood fantasies, and is a darkly comic gem soon to be required perennial holiday viewing.

Impression

Is this suppose to be a horror movie or a comedy or a dark comedy? Looks more dark to me.  A movie with a twist for a holiday season.  In its effort to be different, will it work or back fire?  Wait for review before watching.

Trailer rating: 6.5/10

Musta jää oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen suomalainen elokuva, joka oli ehdolla Berliinin filmifestivaalin Kultainen karhu -palkinnon saajaksi. Leffa oli myös ehdolla yhteensä yhdeksän Jussi-patsaan saajaksi, ja niistä kokonaiset kuusi (esim. paras naispääosa Outi Mäenpään suorituksesta) kolahtikin kohteeseensa.

Leffa kertoo kahdesta vahvasta naisesta ja miehestä, jonka naiset jakavat ja josta he taistelevat paikoin äärimmäisin keinoin. Outi Mäenpään esittämä Saara/Crista on petetyksi tullut, kostonhaluinen nainen, joka päättää selvittää miehensä (Martti Suosalo) hurmanneen naisen henkilöllisyyden. Erinäisten sattumusten kautta Saara huomaa olevansa matkalla Tuulin (Ria Kataja), miehensä oppilaan ja rakastajattaren, parhaaksi ystäväksi keksityn Crista-identiteettinsä voimalla. Yhdessä he jakavat mieshuolensa, ja valheiden verkko kiristyy. Lopulta tapahtumat saavat dramaattisen päätöksen, eikä mikään ole enää ennallaan. Ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.

Mutta. Tässä leffassa on sitä Jotain. Elokuva on ensinnäkin upeasti leikattu. Sen värimaailma on ihanan viileä, ja Apocalyptican Eicca Toppisen säveltämä musiikki sopii leffan maailmaan todella upeasti. Lavastus ja puvustus ovat yhtä kaikki onnistuneita, elokuva hivelee kaikkia aisteja. Näyttelijät tekevät upeat roolit. Juoni on rakennettu todella huolitellusti, ja ohjaaja Kotwica on totisesti panostanut käsikirjoitukseen. Elokuva hipoo koko ajan uskottavuuden rajoja pysyen kuitenkin tiukasti realismin puolella. Yritin bongailla epäloogisuuksia, ja yksi sellainen löytyi, nimittäin Suosalon hahmon, Leon, kohtalo elokuvan loppupuolella ja sen kytkeytyminen Saaran toimiin, jotka jäivät mielestäni vähän hämmentävästi taustalle, vaikka niillä olisi voinut olla paljon suurempaa painoarvoa. (Haha, tulipas ympäripyöreästi, mutta en halua spoilata liikaa.) Mutta pienen epätarkkuuden antaa anteeksi, kun pohtii elokuvan muita tapahtumia, jotka ovat kaikessa hyytävyydessään yllättävän todellisen ja mahdollisen tuntuisia.

Elokuva on ihanasti ajan hermolla – Saara on kätilö, Leo arkkitehtuurin opettaja ja Tuuli aktiivinen, itsepuolustusta sivutoimenaan opettava arkkitehtiopiskelija. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, sivistyneitä ja älykkäitä hahmoja, joiden toimia katselee mielellään. Elokuvan maailma on jotenkin hyvin kodikas, vaikka loppujen lopuksi juoni on lähes omituisuuteen yltävän kiero. Hahmojen mielenliikkeet tulevat hyvin esiin esimerkiksi itsepuolustusharjoituksissa, jotka on kuvattu todellisella intensiteetillä. Kaunis jousimusiikki toimii rankkojen tapahtumien taustalla oikein mainiosti. Paikoin viljelty musta huumori toimii, etenkin, kun sitä on maltettu säästellä juuri sopivasti.

Kokonaisuudessaan Kylmä jää on raju ja – noh, kylmä – elokuva, josta huokuu vahvaa omistautumista. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että minä olen aivan liekeissä. Bravo! Elokuva pitää täydellisesti otteessaan koko kestonsa (99 min.) ajan. Upea elokuva, tälle voisin antaa viisi tähteä ilman harkinnan häivääkään, ja harkinnan jälkeenkin päätyisin samaan. Leffa jäi puhuttamaan pitkään lopputekstiensä jälkeenkin.

Mustan jään kotisivut (sis. mm. trailerin)
Hanna Marjut Marttilan itsenäinen, elokuvaan perustuva romaani “Musta jää” (Otava 2007)
Musta jää IMDb:ssä

Miehen työn katsoin siis päivän Mustan jään jälkeen. Harmillista, sillä leffa jäi auttamattomasti aiemman elämyksen jalkoihin. Peräti 11 Jussi-ehdokkuutta (joista kaksi palkintoa) haalinut elokuva on myöskin niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Miesprostituoidun tarina toi pääosaesittäjä Tommi Korpelalle parhaan pääosan palkinnon Marrakech International Film Festival -tapahtumassa taannoin. Ja hyvinhän tämä Studio Julmahuvissakin loistanut konkari näyttelee. Hänen Juha-roolihahmonsa on näytelty juuri sopivan karusti ja kuvattu muutenkin hieman yksinkertaiseksi, mutta tarmokkaaksi mieheksi. Korpelan karismaattisuus ei ole enää mielipideasia, hänessä riittää charmia muillekin jaettavaksi.

Elokuvan juoni kietoutuu pääasiassa tehdastöistään irtisanotun Juhan häpeän tunteiden ympärille, jotka kirvoittavat hänet hankkimaan elannon perheelleen keinolla millä hyvänsä päätyen sattumien kautta loppujen lopuksi tarjoamaan seuraa ja tarvittaessa sukupuoliyhteyttä yksinäisille naisille. Juha tienaa toimillaan hyvin ja koettaa pimittää potkujaan ja uutta toimenkuvaansa vaimoltaan viimeiseen asti. Tässä häntä auttaa ystävä Olli (ihana ja sympaattinen Jani Volanen), joka ajautuu järjestelemään tapaamisia Juhan ja asiakkaiden välille sekä pitää huolta “gigolon” perheestä. Myös valehtelu on hänen työtään. Lopulta valheiden paljastumiselta ei voi välttyä, ja kuinkas sitten kävikään…

Elokuvan maailma eroaa Mustasta jäästä radikaalisti, sillä siinä, missä Mustan jään hahmot ovat päämäärätietoisia ja aktiivisia, leijuu Miehen työn maailmassa koko ajan hieman ankea tunnelma, jossa miehen henkilökohtainen kärsimys, josta tulee myöhemmin kaikille huolta, on hyvin ahdistavaa seurattavaa. Hahmot ovat tarkoituksellisen haljuja; heidän elämänsä on hyvin rajoittunutta ja he yrittävät selvitä päivästä toiseen ilman kummempia kykyjä helpottaa oloaan. Maria Heiskasen rooli masennuksesta toipuvana vaimona on onnistunut, vaikka olisin ehkä kaivannut vähän enemmän valotusta hahmon taustoista. Tällaisenaan hahmo ei ole kovinkaan samastuttava, sillä “Katjan” sairausmenneisyys tulee esiin lähinnä lääkepurkin kyljessä makaavasta reseptistä.

Miehen työ on omalla tavallaan hyvinkin rankka kuvaus siitä, miten asiat voivat lähteä pieleen ja miten vaikeaa on lopulta olla rehellinen kaikista läheisimmille ihmisille elämässään. Juuri niille, joille on lupautunut olemaan tuki ja turva päivien loppuun saakka. Elokuvan tunnelma on painostava ja synkkäkin, mutta onneksi jostain pilkistää kuitenkin pieni toivon häivähdys. Eihän tätä eloa muuten sietäisi kukaan. Suosittelen elokuvan vilkaisemista, mutta en heti Mustan jään jälkeen. Ps. Elokuvan soundtrackilla vilahtelee sellaisia taiteilijoita kuin Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio.

Miehen työn kotisivut (sisältävät kaikenlaista lisämateriaalia leffaan liittyen)
Miehen työ IMDb:ssä

Olen vilpittömän iloinen siitä, että Suomessakin osataan. Monesti tuntuu siltä, että suomalaiset elokuvat ovat aina jotenkin todella typerillä juonikuvioilla varustettuja, samojen näyttelijöiden tähdittämiä pakollisia leffateatteripätkiä, joista ei loppujen lopuksi jää käteen kuin harmitus ja ohuen juonen aiheuttama kyssäkaalitus (eli vähän niin kuin ärsytys). Vaikka osa ihmisistä voisi sanoa, että nämä nyt menestyneet Suomi-elokuvat menevät jo patetian puolelle, uskallan olla eri mieltä. Molemmat ovat paitsi taidokkaasti rakennettuja ja hyvin tuotettuja elokuvia, myös ajatuksia herättäviä pätkiä. Siinä, missä Aku Louhimiehen Paha maa (2005) oli yhtä synkkyyden tulitusta, nämä kaksi elokuvaa ovat päässeet tasapainoon optimismin ja pessimismin välillä – häivähdyksiksi nykyisestä todellisuudesta.

Hanna Pakarinen – Black Ice (Mustan jään soundtrackilta, 2007)

Drammatico

Juhani, un ragazzo di quattordici anni tormentato da un episodio traumatico della sua infanzia, dopo aver trascorso sei anni della sua vita tra istituti e famiglie affidatarie, finisce in un istituto di correzione per minorenni situato su un’isola e gestito con pugno di ferro dal sovrintendente, Olavi Harijula. Oltre ai sette ospiti dell’istituto e Harijula, l’isola è abitata dalla moglie del sovrintendente, Irene, dai loro due figli e da Tyyne, che si occupa dei rifornimenti e del catering.