Ahdistaa ilman tunnistettavaa syytä. Kaikki toivo on heitetty, mitään ei kannata tehdä koska mikään ei johda mihinkään. Mistään ei voi olla mulle hyötyä. On parempi luovuttaa kaikesta, oli tyhmää edes kuvitella pystyvänsä mihinkään suorituksiin.

On niin paha olla, että tekisi mieli huutaa apua. Ihan millä keinolla tahansa. Mielessä käy kaikkein kamalimmatkin keinot. Ne ajatukset kuitenkin pysähtyvät, kun tajuan ettei avun pyytäminenkään voi auttaa. Ei kukaan voi auttaa. Vaikka en juuri nyt tiedäkään mistä paha olo syntyi, todennäköisesti aiheutin sen itse, joten se on korjattavakin itse. Sitä paitsi on itsekästä vaivata muita omilla (ja vielä itse kehitetyillä) ongelmilla.

Mitä sitten voi tehdä? Viedä ajatukset muualle niillä keinoilla, jotka on aiemminkin toimineet. Pelaan jotain, yritän vaan olla hiljaa ja ajattelematta mitään.

Tai kuuntelen biisejä, jotka eivät mitenkään voi lisätä ahdistusta.

Siirryin käyttämään WordPressiä Bloggerin sijaan. En nyt jaksa siitä sen enempää jauhaa, sanotaan vaan että tää vaikuttais huomattavasti bloggeria paremmalta.

—-

Toinen periodi on siis alkanut (yliopistovuosi koostuu neljästä periodista), ja luentoja on aika kivasti. Ainut Venäjään liittymätön kurssi on markkinoinnin perusteet. Se onkin todellinen massaluento, varmaan kolmisensataa opiskelijaa on sitä yhtä aikaa suorittamassa! Luennoitsija oli kannustava, jo ekalla kerralla huomautti, että “yleensä tästä tentistä ei kukaan pääse ekalla yrittämällä läpi”… Jes. No, uusintoja on kaksi ensi vuoden puolella, joten ei mitään paniikkia.

Avasin toisen periodin hiukka omituisella päivällä. Maanantaina valitsin jalkineiksi mustat vagabondin saappaat, joilla kävelin koko viime talven. Jalkaan laitettaessa ne oli hieman tiukat, ajattelin että ehkä mulla on vaan niin paksut sukkahousut. Puolessa välissä koulumatkaa tajusin kuitenkin, että nyt on jotain muutakin vialla. Kantapäissä oli jo isot rakot ja käveleminen älyttömän tuskallista! Pysähdyin rautatieasemalle katsomaan kenkiä vähän tarkemmin: ne oli numeroa pienemmät kuin ennen!!! Mun saappaista on myös korjattu vetoketju huonon suutarin toimesta, jäljet oli siis näkyvissä, mutta nyt näitä jälkiä ei sitten näykään…?

Eli jos joku kaipailee Vagabondin mustia matalia saappaita, joissa on sivuissa nyörit, kokoa 39, ja on havainnut eteisessään samanlaiset kengät koossa 40, voitaisko vaihtaa takaisin????????

Kävelin koululla koko päivän ilman kenkiä (multa kysyttiin olenko hukannut kenkäni ) ja illansuussa jouduin ottamaan taksin kotiin, koska käveleminen liian pienillä kengillä rakkojen kera oli ihan järkyttävän tuskallista!

Suotiinhan se lopulta tällekin päivälle. Ylivoimaisesti parhaat naurut irtosivat tällä kertaa Blogistaniasta:
“Pääkaupunkiseudun asukkaat luovat hiirellä ratsastaen ja toistensa ihokarvoja nyppimällä kolmanneksen Suomen bruttokansantuotteesta, joten täytyyhän heillä olla jonkinlainen veto- oikeus myös maakuntien asioissa”, toteaa Nils-Aslak.

Mikään ei voisi olla enemmän totta!

Toivoisin niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii-in kovasti, että joku kiltti headhuntteri tulis ja metsästäis mut parempaan paikkaan.

Mä en jaksa enää ponnistella. Olen alkanut etsimään aidan matalinta kohtaa – vaikka se tuntuu vastenmieliseltä. On iljettävää kouluttaa itsensä luovuttajaksi, kun ehkä johonkin muuhunkin olisi lahjoja. Ehkä.

Mutta on vaan niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii-in armottoman kovat seinät ympärillä ja katto pään päällä, että liikkumatilaa ylöspäin – kohti kehitystä – ei oikeastaan ole.

Tylsää… Ja todella tyhmää ja kaikkea muuta sellaista.

Tästä arkisesta elämästä tekee ristiriitaisten tunnelmien viidakon myös se, että nyt mä todella kirkkaasti tiedän mitä haluaisin. Asia valkeni mulle miltei ilmestyksen tavoin. Pakottavana. Pitäis todella kuunnella sisäistä ääntään! Ja kuuntelenkin (yötä päivää kun se mellastaa), mutta en tiedä mitä TEKISIN. Kun on ne seinät ja se katto ja kaikki muukin paska esteenä.

Äh. Vielä jokunen… hmm… on kai pakko sanoa että vuosi sitten (vaikka tekisi mieli puhua vain kuukausista), mulla oli ihan hauskaa vapaa-ajalla ja itseni kanssa. Uskoin vielä mahdollisuuksiini VAIKUTTAA oman elämäni suuntaan ja sisältöön.

Mutta, mutta… Tämä viimeksi kulunut vuosi on viimeistään ottanut multa luulot pois. Olen aika totaalisen alistunut. Siihen, että asiat eivät ole hyvin, eivät mukavasti, eivätkä kivasti. Eivätkä edes siihen suuntaan menossa!

Mä olen niin kypsä.

Kuitenkaan en vieläkään valita ääneen elämästäni (IRL), tänään koettua harkittua poikkeusta lukuun ottamatta.

Yllättävää kyllä, olo keveni ehkä yhden tuhannesosan verran vain sillä, että totesin ääneen elämäni olevan ihan yhtä peetä. Ja että en todellakaan tiedä miten siitä saisi parempaa.

En todellakaan tiedä, edelleenkään. (Nyt noin puoli tuntia tuon harkitun julkilausuman jälkeen.) Enkä tämänkään jälkeen uskalla kovin usein valittaa IRL.

Ehkä mä vain otan ja tukehdun paskaan! *prkl*

No ei, se ei ole kuitenkaan tarkoitus – mutta hitto vieköön mä en tiedä mitä muutakaan tarkoitusta tahi merkitystä mun elämällä on… *yhyy*

P.S. Pitäis varmaan valittaa enemmän IRL, kun se kerran on tuommoinen ihmelääke olotilaan. Mutta kenelle? Kavereille? Nou. Kallonkutistajalle? Ei oo rahaa.

Olen TODELLA kyllästynyt aika helvetin moneen asiaan. Ihmettelenkin, että millaiset mahtaa olla mun fiilikset, jos tätä kyllästymistä jatkuu – arvatenkin lisääntyvässä määrin – vielä x määrä tulevia vuosia…

No mutta; sen tilanteen surkeutta ei vielä tiedä.

Tiedän vain sen, että mä en tällä hetkellä jaksa:
- olla töissä iloisenpirteä jokapaikanhöylä
- olla töissä (siis ylipäätään), tosin en jaksaisi olla työttömänäkään, koska se on ehkä PAHINTA orjuutta ja nöyryytystä mitä tiedän (olen itse asiassa taas vaihteeksi aika paniikissa työtilanteestani, nimittäin sen jatkuvuudesta)
- olla se joka pelastaa tilanteen
- teeskennellä vähään tyytyvää hölmöä (etenkään töissä)
- muistaa n. miljoonaa käyttäjätunnus + salasanayhdistelmää (kuinkahan monta sellaista ihmiselle kertyy elämän aikana? 1000, 10 000? Mulla on varmaan jo sata.)
- joutua elämään koneeseen kytkeytyneenä lähes 24/7 (onneksi kuitenkin vain tietokoneeseen, ei sentään hengityskoneeseen!)
- ajatella vitullista yksinäisyyttäni & miesten yleistä kurjuutta / totaalista olemattomuutta missään, milloinkaan (ainakaan mun lähettyvillä)
- suunnitella tulevaisuuttani – mitä hittoa siitä voi ylipäänsä tulla? (pelkkä raataminen v-mäisessä duunissa ei ole sama asia kuin tulevaisuus IMO)
- lukea menestyneistä tuttavistani (no, oliko ihan pakko just äskenkin googlata erään exän nimeä?)
- katsella huoliteltuja naistenlehtikuvia onnekkaammista ikätovereistani (hemmetti, että mä olen niihin verrattuna kulahtanut! Mikä ei ehkä haittaisi, ellen tuntisi kaikin tavoin ja kaiken aikaa nahoissani MISTÄ tämä kulahtaneisuus on peräisin: liian pitkistä työpäivistä, liian vähäisestä unesta, ilottomasta elämästä ym. ym.)
- kuunnella kenenkään huolia, jos huolet ovat tasoa: “Voi ei, mä en löydä mistään sellasta punasta vyötä jonka mä haluun” tai “Mä en tajuu mikä sitä muijaa vaivaa, mähän vaan suutelin sen parhaan kaverin kanssa. Ei se oo mitään pettämistä!” tai “Lähtisinks mä Losiin vai Laosiin – niin vaikeeta päättää OIKEESTI, help!” (On aika pelottavaa, kuinka kroonisesti kyllästynyt mä olen aika monenkin henkilön juttuihin. Kai mussa on todellista potentiaalia vain täydelliseksi erakoksi? Eikä oikein siksikään: dilemma.)
- tehdä yhtikäs mitään siitä millä mun kalenteri mua ahdistelee!!!!!

Mitähän mä jaksaisin? (Lojua vaahtokylvyssä, maybe.)

Olis niin siistiä olla sellainen suojatyöläinen, jolla olis mahdollisuus johonkin niinkin ihmeelliseen kuin opinto- tai vuorotteluvapaaseen. (Jos niitä enää näinä raakoina maailmanaikoina kenellekään myönnetään?) Mutta mä en kuulu tuohon onnekkaiden kastiin. Olen vain tällainen tavallinen päähänpotkittava, joka voidaan sysätä työelämän tantereella aina just sinne pahimpaan paikkaan, sammuttelemaan vähän tulipaloja tai muuta mukavaa.

Ah. Multa loppui tietyllä tasolla aika kategorisesti kärsivällisyys tuossa yhdessä taitteessa kulunutta kesää. Ihan oikeasti muutuin hieman. Ja ehkä peruuttamattomasti. En jaksa enää niellä. Kurkku meni tukkoon.

Vähän jännittää, että miten tässä käy (tietäähän sen että huonosti) kun on tuo nöyristelyvaihde kytkettynä pois päältä. Ihme kyllä minustakin siis löytyi vielä kaiken vuosia jatkuneen jyräämisen ja hermojen venytyksen jälkeen sellainen asia kuin oma tahto!!!

Mä kyllä tietän mikä mulle sopii ja mikä ei ja nykyään on ihan ylivoimainen kiusaus jopa sanoa se ääneen. Ennenkuulumatonta! :O

Vituttaa yli kaiken kaikki ne vuodet, jotka on joutunu viettämään pyllistellen ja pokkuroiden joka suuntaan. Vituttaa tollanen ALHAINEN lattiarätin elämä! Vi-tut-taa. Kyllä!! Ja todella.

Harmi, että tähän kriittiseen kyllästymispisteeseen ei sattunut osumaan mulle lottovoittoa eikä mitään muutakaan ihmettä joka pelastaisi minut jatkamasta pyllistelemistä, kuran nuolemista ja pokkuroimista.

Huonot on enteet siis ja paha ristiriita sielussa… Pitäis vaientaa sisäinen ääni ja sassiin, jotta voisi säilyttää vaatimattoman paikkansa orjakaleerissa.

…

Puuh! Tulikohan valitettua tältä erää tarpeeksi? Ehkä.

Kuitenkaan perusongelma ei muutu tällä(kään) valittamisella miksikään. Mä hahmotan selkeästi, että kivi joka hiertää on se, että mun elämän todellisuus on niin jyrkästi toista kuin se millaiseksi aikuiselämän joskus ammoin kuvittelin, haaveilin.

Kuvittelin, että aikuisella olis vapaus ja edes jonkinlaiset vaikuttamisen avaimet käsissään… Että ihminen voisi viimeistään aikuisena ojentautua täyteen mittaansa, käyttää ns. lahjojaan ja tehdä jotain mielekästä. Että elämä ei tuhraantuisi näpertelyyn, jolle vain markkinavoimat ovat määritelleet ‘merkityksen’ s.o. rahallisen arvon.

Näin on ollu jo useampia vuosia: Kun päätän aloittaa kuntoilun ja todella aloitankin sen, tulen välittömästi kipeäksi. Jos yritän syödä vähemmän ja terveellisemmin, tulen kipeäksi. Eli elimistöni pitää todella tiukasti kiinni keräämistään läskeistä! (Kunpa pankkitilini pitäisi yhtä tiukasti kiinni keräämistään pennosisti, tuli vaan mieleen.)

En siis saa laihtua.
En myöskään saa nukkua. (Jos menen aikaisin nukkumaan, naapurit aloittavat mökäämisen tai ulkona alkaa joku silmitön kallionlouhinta tai vastaava.)
En saa rakastaa. (Jos rakastun, niin en tietenkään saa vastarakkautta.)
En voi luottaa siihen, että työelämässä asiat hoituisivat kuten sovitaan. (Kaikki menee juuri päin vastoin tai vähintään jollakin tapaa sovittua rikkoen.)
En enää uskalla toivoa, että joskus voisi olla YKSI päivä ilman hoidettavia velvollisuuksia. (Ei todellakaan voi olla. Parhaat saumat levolle ja arjesta irtautumiselle on kahtena päivänä vuodessa: jouluaattona ja joulupäivänä, mutta silloinkaan ei rauhalle löydy mitään takeita. Todennäköisesti sattuu vähintään yllättävä vesivahinko tai vastaava pieni päivän piristys.)

Olen viimeksi ollut onnellinen vuonna 2002, kahden viikon ajan. Silloinkaan en toki ollut huoleton. En voi olla, EN SAA olla. Maailmassa on sellainen järjestys. Jostain kumman syystä.

Täytyy varautua siihen jo nyt.

Toistaiseksi olen niin rentoutuneessa tilassa (en ole vielä sisäistänyt vaanivaa vaaraa), että jaksan:
pahasti myöhästeleviä ystäviä (“Mä nukahdin ku ei tullu viime yönä nukuttuu ku oli ne bileet.”), ystäviä joiden syksy jatkuu matkustelun merkeissä (“Terkut Balilta, jatkan täältä Bahamalle, sen jälkeen Nykiin…”), kavereita joiden jokainen päivä on huiman täynnä tunnetta ja tuntemuksia (“Must tuntu aamul vähän aikaa silt, et mun maha on tulos kipeeks, mut sit mä muistin et mähän sain illal Mikolt sen tekstarin. Se on varmaan alitajuisesti vaikuttanu muhun yön aikana, siks mun maha tuntu vähän niinku kipeelt… tai ei ihan kipeelt… mut kuiteski sillee ovelalt… Must tuntuu et mun ehkä pitäis soittaa sille, mut mä voisin venaa iltaan. Mitä mielt sä oot?”), miehiä jotka tilittää naisista (“Se on kyl vast jotain 21, mut eihän se haittaa. Jos mä en sano sille mun ikää? Ai niin; se on kans varattu.”), kavereita joilla ei ole rahaa mutta tarvitsevat kaljaa (“Yks bisse hei vaan, kamooon! Kyl mäki tarjoisin sulle.”), nettideittimiehiä (Syvä hiljaisuus), muita miehiä…

Jossakin vaiheessa syksyä tämä kaikki menee aina yli mun sietokyvyn. Sitten loppuvuosi* onkin silkkaa sinnittelyä, kunnes koittaa seuraava kesä ja toivottavasti myös loma jolloin minäkin voin hetkeksi hellittää: palloilla sekavassa seurakunnassa vaikka missä maailman äärissä – jos mua huvittaa.

…

* Mulla vuosi alkaa syksystä ja päättyy kesälomaan.

Se piti vielä lisätä, että en olis näin käsittämättömän hermona tän aiheen kanssa, ellen olis kantapään kautta oppinut mihin se johtaa, jos minä paljastan todelliset ajatukseni / mielenkiinnon kohteeni jne.

En vaan jaksais olla aina näin yksin ja eri maailmasta!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tänään vaivaa känkkäränkkä pahemmin kuin aikoihin. Hermostun kaikesta! Siis sisäisesti. Ulkoisesti olen rauhallinen, kuten kuulemma aina.

Hmm… Olen hermostunut muun muassa siitä, että miesten kanssa joudun lähes aina esittämään tyhmempää ja tietämättömämpää kuin olen.

Kun mä olen tällä tuulella, on suuri virhe kärttää minua keskustelemaan esimerkiksi aiheista: kirjallisuus, musiikki, historia, elokuvat, filosofia, arkkitehtuuri, kuvataide, tanssi… siis melkein mistä tahansa minun mielestäni yleissivistykseen kuuluvasta. Mä en nimittäin meinaa millään jaksaa hillitä turhautumisen tunnettani, liittyen noihin “keskusteluihin”. Multa on ihan turha kysyä mitään musiikista, koska tiedän jo etukäteen mitä siitä seuraa. Sanon (käskystä) jotakin ja vastapuoli sanoo: “Aijaa, no tuo nyt ei sano mulle kyllä yhtään mitään.”

SE SIITÄ KESKUSTELUSTA sitten.

Parempi kun ei “keskustella”. Mä pystyn ihan hyvin olemaan hiljaa. Se on paljon rauhoittavampaa kuin “keskustelu”, jota minun tulisi yksin ylläpitää ja josta saan palkaksi vain kummastuneita katseita ja etääntymistä. Sen siitä nimittäin saa! Mun ei tarvitse kuin avata (käskystä) suuni mistä tahansa yleissivistykseen kuuluvasta, niin 99% miehistä vaihtaa maisemaa.

Ja sitä yhtä prosenttia ei ole näkynyt täälläpäin aikoihin, joten parasta välttää kaikkea sitä, mistä voisi TEORIASSA olla ihan kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia.

Keskustellaan mieluummin vaikka telkkariohjelmista (joita en katso) tai autoista (jotka mua ei kiinnosta keskustelunaiheena) tai vaikka Cittarin ajankohtaisista tarjouksista (EVVK). Sanonpa vielä, että jos on v*ttu pakko keskustella musiikista, niin sitten keskustellaan tasan tarkkaan listahiteistä (joita en kuuntele), eikä mistään muusta! Tai jos tanssista, niin valitkaamme keskustelunaiheeksi Tanssii tähtien kanssa -ohjelma (jota en ole nähnyt). Silloin mä onnistun helpommin pysymään niissä raameissa joita naiselta edellytetään “keskustelussa”. Mä osaan kyllä keksiä aina välillä jotain muutakin sanottavaa kuin: “Aijaa, no tuo nyt ei sano mulle yhtään mitään”. Osaan vähintään esittää kiinnostunutta – mikä riittää ja sopii naiselle!

VAROITAN todella ankarasti kysymästä minulta, mistä minä olen kiinnostunut tai pidän. Sillä se nyt ei sano abt kenellekään yhtään mitään.

…

Huuh, miten mä voinkin olla näin kiukkuinen? Olisinkohan mä “vähän” turhautunut? Onnistuisinpa edes itkemään… Onneks on sentään tämä tilitysnurkkaus olemassa!

Nyt mä laitan pääni pakastimeen vähäks aikaa, heippa.

Tentti on ylihuomenna. Mä en pysty lukemaan. Kun ajattelen tenttiä, mua ahdistaa ja oksettaa. Sairaslomailu siis kostautuu, oon rakentanut itelleni valtavan kynnyksen opiskeluun. Huoh.

Tilanne tällä hetkellä on kirjojen suhteen
Tindale: luettu puolet, ymmärretty aika vähän (kirja on TODELLA teoreettinen ja vaikea)
McCarthy: luettu 2 ekaa lukua, 75 sivua (kirjassa on 12 lukua, 260 sivua)
Street: luettu 50 sivua (kirjassa 300 sivua)

Käytännössä siis mulla on jonkinlainen aavistus siitä mitä mikin kirja käsittelee, mutta en jotenkin jaksa uskoa että osaisin vielä vastata kysymyksiin näistä kirjoista. Jollei sitten kysytä IHAN perusasioita.

Harmittaa kamalasti. Mulla on ollut kaikki aika maailmassa lukea tähän tenttiin, ei oo ollu mitään velvollisuuksia sitä estämässä ja hidastamassa. Mä taidan vaan olla tosi saamaton.

• yks jumppakerta

• yhdet kakkukahvit
• yhdet makuunikarkit
• jätskiä
• yksi kirjastossa vietetty lukupäivä
• monta laiskottelupäivää
• liian vähän tein yhtään mitään.

• yksi kerta salilla: crossing 30, vatsa&peppu 30, selkä&hartia 30
• yksi kävelylenkki, n. 3km (koiran “vetämänä”…)
• (Tampereella oli hiihtoloma tällä viikolla, joten jooga oli peruttu)
• yks käynti Lahdessa
• katoin oscareita voittaneen Slumdog Millionaire -leffan, ja tykkäsin kovasti! Soundtrack myös erinomainen
• punnitus: paino on palannut samaan mitä se oli vuoden vaihteessa, eli joka kilo tullu takaisin