Huh. Leopardikuumeeni lievittyi hieman, kun päätin viimeinkin kotiuttaa laukun, jonka hankintaa olin harkinnut useamman kuukauden.

Sonia Rykielin nailonkankaasta valmistettu laukku täyttää kaikki kriteerit, joita laukulle asetan.

Se on:
1) Tilava. En kerta kaikkiaan pärjää pikkuisten tai edes normikokoisten laukkujen kanssa; jo lompakkoni ja meikkipussini ovat pienen laukun kokoisia. Niiden lisäksi laukun täytyy niellä sisuksiinsa avainnippu, matkapuhelin, aurinkolasit, sateenvarjo (kyllä, molemmat kulkevat aina mukanani), linja-autoaikataulukirja, kirja, baskeri, pari kangaskassia, nenäliinoja, rakkolaastareita, kynä… sekä kaikenlaista muuta tarpeellista.

2) Käytännöllinen. Matkapuhelimelle täytyy olla oma paikkansa, samoin poskipunarasialle, jonka kannessa on elintärkeä peili. Jos taskuja ja/tai lokeroita on näitä enemmän, sitä parempi. Rykielissä on.

3) Laadukas. Koska käytän kutakin laukkua kerrallaan paljon ja usein, laukun täytyy kestää menossa. Leolaukun vetoketjut ja ompeleet vaikuttavat hyvin tehdyiltä, mutta todellisen laatunsa ja kestävyytensä laukku osoittaa kuitenkin vasta käytössä.

4) Kaunis. Tähän ei ole mitään lisättävää.

Olen etsinyt leopardilaukkua jo yli kahden vuoden ajan. Tämän täydellisen kaunottaren löytymisestä saan kiittää Muoti mielessä -blogin Maliaa, joka vinkkasi laukusta. Hänellä itsellään on samanmoinen. Kiitos Malia, että pitkällinen prosessi saatiin onnelliseen päätökseen!

Pitkään mieltäni vaivanneista hankinnoista toinen esittäytyy: Cheap Mondayn Kostym-malliston valkoinen paitapusero / paitamekko hillittömällä huivikauluksella.

Jossain vaiheessa syksyä tajusin kärsiväni akuutista paitamekkopulasta, josta syytän ihanaa ja tyylikästä Inkeä Issues-blogista. Kun katselin Inkeä paitamekoissa ja hänen esittelemiään paitamekkoja, ymmärsin, että tarvitsen mustan Camilla Norrbackin paitamekon kaveriksi valkoisen version. Nelly.comista se sitten löytyi, Kostymin Mabel-paita, valkoisen lisäksi myös mustana.

Ämpyilin tapani mukaan useamman viikon, ennen kuin tein tilauspäätöksen. Enkä kadu: kyllä valkoinen paitamekko / paitapusero on klassikko, jollainen kannattaa vaatehuoneesta löytyä. Koska olen niin lyhyt, Mabel toimii minulla mekkona, nerokasta! Tosin paidan alle on hyvä lisätä jokin toppi, koska ihana puuvilla-silkkisekoite kuultaa hieman läpi. Toisaalta kyseinen mahtava materiaali on niin ohutta, että kostyymi taipuu myös paitapuseroksi farkkujen, housujen tai hameiden kaveriksi. Ja sortsien tietty myös. Kaiken lisäksi huikean pitkät ja leveät liehukkeet huivikauluksessa ovat juuri sitä kuuluisaa twistiä, joka tuo klassikkokostyymille uutta ulottuvuutta ja tässä tapauksessa etenkin muunneltavuutta.

Tässä muutamia kokeiluja, joita liehukkeista saa:

1) Rusetti.

2) Isompi rusetti.

3) Röyhelö.

4) Kauluri.

5) Takana.

6) Vapaa tyyli.

7) Keksi lisää.

Kaikki vaihtoehdot tuntuvat nyt viehättäviltä, mutta pidän etenkin esimerkistä kuusi, jossa liehukkeet on kiedottu vain kerran kaulan ympäri, jonka jälkeen ne saavat hulmuta vapaana. Käytä tätä tyyliä etenkin takki auki, että liehulaiset saavat hulmahdella villin vapaasti. Ihanan dramaattista, suits me!

En tiedä, olenko nyt liian rohkea, mutta mielestäni runsasliehukkeinen paitapuseroni / paitamekkoni viittaa lievästi Ann Demeulemeesteriin ja hänen liehuviin, kerroksellisiin siluetteihinsa.

Nelly.comista muuten vielä sananen. Tämä oli ensimmäinen kertani, kun tilasin kyseisestä nettiputiikista jotain. Tilauksen tekemistä hidasti huomattavasti se, että kaupan käyttäjäksi rekisteröityminen tuotti tuskaa monen monituisen päivän ajan! Milloin palvelu ei ymmärtänyt henkilöturvatunnustani, milloin se herjasi, että käyttäjätunnus on jo käytössä… Kirjautuminen oli niin uuvuttavaa, että olin jo luovuttaa. Uusi paitamekkoni on kuitenkin niin hurmaava, että kaikki vaiva oli sen arvoista. Voi tosin olla, että menee tovi jos toinenkin, kunnes Nelly.comista taas jotain tilaan…

neuletakki / Monki
paitamekko / Kostym by Cheap Monday
pellavatoppi / Zara
ristiriipus / Antti Asplund
sukkahousut / Wolford
nilkkurit / Vagabond

Täydellisen kasmirneuleen lisäksi tein taannoisesta Design Market -tapahtumasta yhden ihanan heräteostoksen.

Paketista paljastui hopeisia, neliönmuotoisia mattapaljetteja.

Jälleen kerran Herra Tarkastaja päätti perehtyä siihen, mitä mami on taas raahannut kotiin.

Tutkitaanpas tarkemmin.

Mitä, minäkö?

Hyvä on, ostos hyväksytty.

Kirsi Nisosen myyntipöydällä oli todellakin kaikenlaista paljettista ihanaa. Olen haaveillut jostain paljettisesta jo kohta vuoden, mutta vastaan ei ole tullut yhtään makuni ja laatutasoni saavuttanutta paljettitapausta.

Kun sovitin tätä päähinettä kupoliini ja tiirasin pienestä poskipunarasian peilistä itseäni, olin välittömästi myyty. Asusteissa ja koruissa pitää minun silmääni olla massiivisuutta ja volyymiä, ja tässä pääasiassa molempia on yli perustarpeen. Pari kymppiä normihintaa edullisempi hinta sinetöi neljässä minuutissa tehdyn ostopäätöksen. Olin jo himoinnut tovin omaa paljetti-nisosta, joten nopea päätös oli suorastaan odotettavissa.

Tällaisella päähineellä saa pelastettua yksinkertaisen mustan asun (ja näköjään myös keittiössä viihtyvän kätevän emännän), ja minnihiirimäisiin mittasuhteisiin kohoava rusetti vetää suupielet väkisinkin ylös.

Luulin muuten vuosia, että Kirsi Nisonen valmistaa vain kumisia kostyymeja ja asusteita, ja vasta tänä vuonna tajusin, että Nisosen repertuaariin kuuluu myös näitä Maria Veitolankin talk show’ssaan käyttämiä paljettipäähineitä.

Onko teillä hauskoja päähineitä? Entä polttelevatko paljetit?

Topshopin nupukkiset ylipolvensaappaat saivat tänään koeajonsa. Ja minä rakastan! Oi, ne ovat niin kauniit mutta ne ovat myös uskomattoman miellyttävät jalassa. 12 senttiä korkoa, pari senttiä korokepohjaa, ja juokseminen näillä saappailla onnistuu tuosta vain! Kokeiltu on!

Tänään oli niin leuto ilma, että niskaan päätyi Zaran villakankainen bleiseri, jossa on hieman pyrstömäinen helma. Pahoittelen, että en älynnyt pyytää myös pyrstön kuvausta! Pidän bleiserinn naisellisesta ilmeestä kovasti, kun yhdistän sen pillifarkkuihin ja äreisiin saappaisiin tai nilkkureihin. Nyt jalkaan pääsivät ensimmäisen kerran Zaran (jälleen kerran, tiedän…) jo puolitoista kuukautta sitten hankkimani harmaat legginsmäiset housut. Ne toimivat piukkuutensa ansiosta erinomaisesti ylipolvikkaiden kanssa.

Olenko muuten omituinen, että toisinaan hankkimani uudet ihanuudet eivät päädy oitis päälleni? Legginsmäiset housut eivät suinkaan olleet ensimmäinen vaatekappaleeni, joka sai odotella nojatuolin käsinojalla pääsyä todelliseen käyttöön. Vaikka olisin kovinkin ihastunut uuteen löytööni, voi viedä viikkoja, että saan luotua mieleiseni kokoelman uuden tulokkaan ympärille. Toisinaan käyttöön ottoa hidastaa vuodenaika: esimerkiksi alkusyksystä hankkimani lammasliivi oli pitkään turhan lämmin kostyymi niskaan. Toisaalta se mahdollistaa myös alennusmyynneistä puoli vuotta liian “aikaisin” hankitut löydöt; ostin esimerkiksi viime keväänä kolme villakangastakkia, ja pääsin käyttämään kunnolla niitä vasta kuluneena syksynä. Toki useimmat uudet rakkaudet pääsevät heti ja kovaan käyttöön.

vaaleanharmaa villakangasbleiseri / Zara (Stockmann Outlet)
musta ympyräneulehuivi / Gina Tricot
musta kasmir-Riekale / gTIE
mustat mokkahansikkaat / Pia Rossini
musta viskoosineule / Esprit
grafiitinharmaat legginsmäiset housut / Zara
mustat nupukkiset ylipolvensaappaat / Topshop

Onko kenelläkään muulla taipumusta ottaa uutuudet käyttöön vasta kuukauden kuluttua ostostapahtumasta?

Koska alkuvuodesta on luvassa väliaikainen elämänmuutos, minun on pakko opetella hieman rajoittamaan kauniiden kenkien ja elämää parantavien vaatteiden hankkimista ja kuroa kukkaronnyörejä kireämmälle. Kaikeksi onneksi olen saanut koottua kuluneen vuoden aikana vaatehuoneestani varsin toimivan, joten suurta paniikkia pukeutumisen suhteen ei ensi vuonna pitäisi olla luvassa. Todellisuus voi toki olla toinen asia.

Sitä ennen päätin kuitenkin toteuttaa muutaman itseäni jo pidempään riivanneen pakkomielteeni sekä yhden hieman nopeamman hankinnan, joka sekään ei aivan hetken mielijohde ollut.

Tänään laatikko Topshopista viimein saapui. Ja elämäni ensimmäiset ylipolvensaappaat, Britany2:set. (Kyllä vain, minulla ei ollut ylipolvensaappaita 1990-luvun alussa.)

Rakastan saappaissa aivan kaikkea: korkeita korkoja.

Piiloplatoa.

Kaunista siluettia.

Pehmeän napakkaa nupukkia.

Kaiken lisäksi kengät on valmistettu Brasiliassa, vaikka oletin niiden olevan kiinalaista tekoa. Minulla on useita Brasiliassa valmistettuja kenkiä, ja ne kaikki istuvat jalkaani täydellisesti. Niin nämäkin.

Kermana kakun päällä ne pidentävät vaatimattomia raajojani niin, että kuvittelen jo omistavani gasellinkoivet. Se on jo paljon se.

Ylipolvensaappaita on nyt tarjolla useina eri versioina: tasatöppösenä, maltillisella korolla, kunnon stiletolla, korokepohjalla.

Onko joku muukin langennut ylipolvisiin?

Kävin syyskuun alussa Helsingin Kaapelitehtaalla Design Marketissa. Lähdin sinne Lumi Accessoriesin Supermarket XXL-laukun takia, ja sellainen kotiin lähtikin.

Sen lisäksi kotiin löytyi kaksi erityisen kivaa ja odotettuakin toimivammaksi osoittautunutta arjen iloa. Ja yksi vaatehuonettani ja etenkin minua lämmittävä tapaus.

Pari päivää sitten, yli kaksi kuukautta ostostapausta myöhemmin, viimein avasin silkkipaperikäärön.

Jälleen eräs kiinnostui paperin rapinasta.

Kašmiria. Mustaa kašmiria. Kissakin sitä rakastaa.

Nyt talvi saa tulla.

Käväisin sunnuntaina Lauttasaaressa ystävämyynnissä. Tarjolla oli enimmäkseen CATin kenkiä, niin naisille kuin miehille (näytekappaleet olivat kokoa 37 ja 42, jotain hyötyä siis kolmeseiskan jalasta), ja kokeilinkin yksiä järeitä saappaita, joiden muotoilu oli saanut inspiraationsa työkengistä, niin kuin CATin tapauksessa muutenkin. Saappaat olivat kivat jalassa, ja niissä oli hauska rosterinvärinen solkiyksityiskohta, mutta jotenkin ne näyttivät liian äijiltä jalassani. Kauppaan jäivät.

Sen sijaan löysin jotain minua. Lacosten mustaa mokkaa olevat tennarit tuovat mieleen Conversen Light Acoustic -mallin, mutta ripsinauhainen tuplanyöritys tekee niistä monin verroin veikeämmät. Ihastuin töppösiin välittömästi, ja 50 euron hinta ei estellyt niiden kiikuttamista tiskille. Näitä voin kuvitella käyttäväni niin hameiden, mekkojen kuin pillifarkkujen kanssa – ja minähän en ole koskaan yhdistänyt tennareita hameeseen…

Hauskaa sinänsä, että nämä tossut ovat ensimmäinen Lacosteni ikinä. Onneksi niissä ei ole sitä vihreää alligaattori-logoa.

Onko näissä tossuissa klassikon ainesta?

Kuinkas sitten kävikään.

Minun piti siirtymäni 2000-luvun maihareihin, noihin astetta eleettömämpiin ja iättömämpiin, kolmekymppiselle iälleni sopivampiin. Ja sitten tuli perjantai ja satuin hieman surffailemaan tutussa nettikenkäkaupassa ja sen sale-osastolla.

Tulivat vastaan nämä.

Laiton tekstiviestin miehelle: mitäs olet näistä mieltä? Vastauksena pamahti: Täytyyhän sun noi ostaa. Ämpyilin jälleen, yllättäen. Seuraavana päivänä tein tilauksen.

Ja sitten tuli perjantai.

Kaiken lisäksi joku muukin hyväksyi uudet kukkaisbuutsini.

En kadu yhtään! Docit tuntuvat yhä täydellisiltä jalassa ja näyttävät siltä myös. Ne myös tyttömäistävät kaikki liian katu-uskottavuuteen tai androgyynisyyteen pyrkivät asuni.

Ja tekevät sen tyylillä.

Mattakynsilakka. Kun on lakannut kyntensä 16-vuotiaasta asti joka viikko, moinen innovaationoloinen juttu kiinnitti oitis huomion.

Itse törmäsin kyseiseen tuotteeseen pari viikkoa sitten Stockmannilla, kun palautin sinne Hulluilta Päiviltä ostamani Philosophy Blues Originalin legginsit, jotka osoittautuivat liian löysiksi.

Tarjolla oli Orlyn mustaa, violettia ja sinistä kynsilakkaa mattaversioina. Päädyin kuitenkin valitsemaan Orlyn mattaisen päällyslakan Orly Matte Top Satin Finish Topcoatin, sillä sillä saan tuunattua lempikynsilakkojeni sävyt uudenlaisiin tunnelmiin.

Vai mitä sanotte loppukesän suosikistani Essien Aruba Bluesta, josta tuli täydellisen kuurainen syyssininen:

Oletteko te vielä kokeilleet mattakynsilakkoja?

Nyt tarvitaan Milla Magian kristallipalloa, Pelle Pelottoman tulevaisuuden kurkistuskonetta tai jotakin muuta asiankuuluvaa vimpainta. Huomenna pitäisi osata esimiehelle kertoa, miten pitkäksi aikaa haluan jäädä kotiin lapsia hoitamaan.

Pöpöläistä odottaessani en osannut kuvitella jaksavani kotiarkea siinäkään mittakaavassa, kuin lopulta jaksoin. Olin vain vähää aikaisemmin aloittanut kiinnostavassa uudessa työpaikassa, josta lupailtiin vakituista työsopimusta tietyn ajan sisällä. Minulle oli tärkeää kiinnittää itseni työpaikallani. Samaan aikaan Miehelle oli tärkeää päästä hengähtämään 11 vuoden työputkesta. Meille sopi hyvin, että minä palasin töihin ja mies jäi lasta hoitamaan kotiin.

Mutta nyt ollaan toisissa kuopissa. Minulla on vakituinen työsopimus,  jonka suomin turvin voin jäädä kotiin pidemmäksikin aikaa. Pöpöläisen kanssa opin, miten pitkän tuntuinen mutta kalenterista katsoen lyhyt voi lapsen ensimmäinen vuosi olla.

Eihän minun periaatteessa tarvitsisi tässä vaiheessa ilmoittaa kuin jääväni äitiys- ja vanhempainvapaalle ja ilmoittaa hoitovapaasta sitten kuukautta-paria ennen, kuin työhön pitäisi palata. Toisaalta, koska itselläni on takana tusina pätkätyösuhdetta, ajattelen, että sijaista kohtaan olisi reilua osata sanoa jo nyt, minkä verran suunnilleen aion kotona olla. Saattaisihan myös olla, että tehtävääni saataisiin rekrytoitua  kerralla joku kokeneenpi, kun olisi tarjota pidempää määräaikaisuutta.

Mutta kun … pohdintaa vaikeuttavat noin tusina erilaista z-faktoria…

• Millaiseksi arki kahden pienen kanssa sitten muodostuu?
• Miten tulee pärjänneeksi kahden pienen lapsen kanssa? Miten hanskata kaksi kiehuvaa kattilaa yhtä aikaa?
• Miten jaksaa oman kodin kuvioita? En todellakaan ole edelleenkään pullantuoksuinen äiti, jolle riittävät oman kodin ruutuverhot arjen piristykseksi…
• Saattaapi hyvinkin olla, että tämä toinen lapsi tulee olemaan meille myös viimeinen, ja sitten kun sinne työelämään palaa, siellä saa seuraavat 30 vuotta hyvinkin viettää. Että ehtiihän siellä sitten polkata.
• Kestääkö talous? Asuntolainaa ei kai voi jättää iankaikkisesti lyhentämättä?
• Mies on opintovapaalla, eikä ole selvää, mistä työpaikka opintojen päättymisen jälkeen löytyy. Hänellä onneksi on kyllä ammatti, jolle varmasti löytyy kysyntää vaikka ajat menisivät miten tiukoiksi tahansa. Mutta eri asia on, löytyykö mielekkäitä työtehtäviä…
• Löytyisikö itselle mielekkäitä, kotielämän ohessa suoritettavia työtehtäviä, joista voisi vähän ansaita lisätienestiä kotihoidontuen päälle? (Enkä nyt tarkoita vaate- tai astiamyyntiä tai webbikaupan pitämistä….)
• Hoitovapaata voi pidentää yhden kerran, keskeyttäähän sitä ei saa kuin erityisen painavista syistä. Minun työssäni ei todennäköisesti ole mahdollista palata työpaikalle kesken hoitovapaan, ellei sijainen ole juuri sattunut irtisanoutumaan…
• Toiveena on, että pienintä ei tarvitsisi viedä hoitoon ennen 2,5 vuoden ikää.
• Ja voihan olla, että jahka pojat ovat jo vähän isompia, mieskin haluaa jäädä jo uudelleen kotiin lasten kanssa.

Kun nämä kaikki ainekset pannaan koneeseen ja kammesta käännetään, niin mitä ruutuun tulee?

• Hoitovapaata lokakuuhun 2011 saakka (pieninkin jo 1,5 vuotias). Silloin olisi vielä optio toisesta hoitovapaakaudesta käyttämättä.  Jos vaikka pidentäisi puolella vuodella, maaliskuun 2012 alkuun?  Ja jos sen jälkeen mieskin jäisi vielä puoleksi vuodeksi kotiin? Sitten oltaisiin saatu pienempi 2,5 -vuotiaaksi ja isompi jo 5,5 -vuotiaaksi.

Hurjaa.

Tuntuu kuin puhuisi toisesta maailmanajasta. Siitä, kun ydinvoimasta on jo luovuttu ja maailmanrauha on arkipäivää.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee – työpaikalla ei varmaan monikaan asia ehdi tuossa ajassa liikahtaa kuin nytkäyksen verran eteenpäin.

Torstaina käpälä kilahti: Gren High’t ovat saapuneet postiin!

Jännittyneenä ja täynnä odotusta hain töiden jälkeen paketin. Kengät oli pakattu pahvilaatikkoon, joka oli tavanomaisesta pahvilaationruskeasta väristään huolimatta kaunis.

Laatikon sisältä paljastui ruskea dustbag ja hiilenharmaaseen  silkkipaperiin käärityt kengät.

Tässä vaiheessa myös kissaa alkoi kiinnostaa pahvilaatikko ja rapiseva paperi.

Lopulta oli pakko häätää Dille pois, jotta pääsin itse hypistelemään Gren High -maihareita. Ensivaikutelma ei ollut hyvä: nahka ja itse kenkä oli äärettömän jäykkää nahkaa, joskin hyvälaatuista. Kenkien takana on vetoketju, jonka avulla kengät laitetaan jalkaan. Ja siinä se työ ja tuska olikin: kengän saaminen jalkaan. Hiki meinasi tulla, mutta onnistuihan tuo lopulta.

Jalassa kengät olivat suhteellisen hyvät. Vaikka koko oli 36, kenkä ei varsinaisesti puristanut mistään kohtaa. Vain takaa, vetoketjun alta, kenkä oli niin jäykkä ja kova, että jossain vaiheessa se alkaisi todennäköisesti hiertää.

Sitten aloin vertailla Gren High -maihareita Zaran maihareihin. Jotain samaa kengissä on ja silti niin paljon erilaista. Molemmat on valmistettu Espanjassa. Kummankin lesti on varsin kapea, ainakin aiemmin Dr. Martensin maihareita käyttävän mielestä, mutta Zaran maihareiden nahka on unelman pehmeää, mutta ei kuitenkaan liian luirua.

Molemmissa on nahkapohja, mutta Gren High’ssa pohja on herkempi, käsittääkseni siis laadukkaampi. Koska kyseessä on kuitenkin ulkokengät, joita aion käyttää myös syksyllä ja talvella, pohjiin pitää suutarilla teettää kumipohjat, jotta pysyn ylipäätään pystyssä. Kosteilla keleillä nahkapohjasta ei muutenkaan ole suurta iloa.

Toisessa jalassa Gren High, toisessa Zaran maihari, erot alkavat selvetä.

Zaran kengät olivat jalassa miellyttävämmät, niin mukavat, että ne saattoi unohtaa. Gren High’t taas, no jäykkää nahkaa olevat kengät tuntuivat hyvin joustamattomilta jalassa.

Pettymys oli suunnaton.

Näistä kengistä olin haaveillut, niiden hankkimista pohtinut pienen ikuisuuden, niiden saapumista odottanut. Ja sitten ne eivät olekaan täydelliset.

Ja täydellisellä kolmen sadan euron hinnalla kenkien pitäisi todellakin tuntua jalassa täydellisiltä. Gren High’t täytyy palauttaa.

Vai pitäisikö? Mitä mieltä sinä olet?

To be continued.

Päivän saldo: harmaat kapeat prässihousut, musta villamekko, mustat legginsit, toiset mustat legginsit, silmänympärysvoidetta, musta pesupussi.

Sukkia miehelle (ei löydy mistään, vaikka kuitissa muuta väitetään).

Kanabageli (syöty), sushiboksi (odottaa tulemistaan syödyksi).

housut / Marc O’Polo
Villamekko / Filippa K
legginsit / Philosophy Blues Original
legginsit / Philippe Matignon
silmänympärysvoide / Contour Expert Yeux, YSL

Tänään se tuli. Minun purkupaitani à la Sugar Kane.

Grafiitinharmaa ihanuus, joka ensi näkemältä edestä katsottuna näyttää aivan tavalliselta teepaidalta.

Mutta annahan kun käännyn.

Harmaa harso ryöppyää harteilta lapaluiden luokse, uumalta lanteille.

She’s a Waterfall.

Saavuttiin eilen New Yorkiin, Henry kunnossa ja minä ihan hirveässä flunssassa. Lentäminen teki olon vielä pahemmaksi, ja en ole ehkä koskaan ollut niin onnellinen kuin olin eilen, kun päästiin hotellille ja pääsin nukkumaan. Nukuinkin sitten samantien 14 tuntia, ja se kyllä auttoi. Korvat eivät ole enää yhtään niin kipeät, kuume on laskenut ja nyt vaivaavat enää lähinnä kurkku ja nenä. Jos ei tänään illalla, niin huomenna aamulla uskaltaudun kyllä uloskin.

En ole nähnyt kaupungista vielä mitään muuta kuin katuja auton ikkunasta. Meille tarjottiin lentokentällä kimppataksia, joka veisin meidät ja muutaman muun suht samalle alueelle. Hinta olisi halvempi kuin normaalitaksilla. Suostuttiin, ja kun käveltiin autolle, olisin vähän ihmettelemistä – meidän “taksi” olikin viisitoistametrinen Hummer -limusiini. En ole ikinä ymmärtänyt enkä sietänyt Hummereita, musta se on yksi rumimmista autoista ikinä, mutta olihan se ihan hienoa, että kyyti lentokentältä hotellille sujui limusiinilla Ihan hieno se oli sisältä, täytyy myöntää. En ehkä ollut pukeutunut tilaisuuden vaatimalla tavalla, mutta ei se mitään.

Meidän hotelli on tosi kiva. Alue on kuulemma kiva (itse en tiedä, Henry kävi eilen ostamassa ruokaa ja kertoi), ollaan Upper West Sidella. Huone on pieni, mutta tosi siisti ja mukava, ja meillä on oma WC. Se on tärkeintä. Ja tällä hinnalla se on todella harvinaista, että se on omassa huoneessa eikä sitä jaeta kenenkään kanssa.

Kuvia lisäilen kun niitä on. En tiedä onko meillä johtoa mukana, jotta saisin niitä lisäiltyä koneelle täällä, mutta kotona sitten viimeistään.

Mun pitäisi päivittää tämä blogi ihan uuteen uskon. Ulkoasua vaihdoin – se rantakuva ei sopinut ei niin Macauun kuin Helsinkiinkään. Australiaa se tosin kuvasi hyvin.

Myös nuo tekstit pitäisi vaihtaa – matkasinhan sentään Kiinaan ja takaisin jo ajat sitten. Vaikka matkustamisen ympärillä mun jutut pyörii varmaan vastaisuudessakin, alkaen tällä viikolla (!!!) New Yorkista. Mutta ajattelin alkaa kirjoitella ihan kaikesta, mitä vaan mieleen sattuu. Mielipiteistä, ruuasta, vaatteista, ihmisistä. Elämästä.

Teen juuri siskolle synttärikakkusia. Ensin mietin kakkua, sitten päädyin muffinsivuoissa tehtyihin kakkusiin. Päälle tulee mustikka-vadelmakiille ja kermavaahtoa. Ja tietysti kakkukynttilä. Ihan kahtakymmentäkahdeksaa mulla ei ole, joten sisko saa tyytyä yhteen tai kahteen. Ellei sitten kolmeen (: Samalla kuuntelen ties kuinka monetta kertaa Death Cab For Cutien uutta kappaletta bändin MySpace -sivustolta. Olen pitänyt kyseisestä yhtyeestä melkoisen monta vuotta, ja tämä uusin teos yllätti. Se on tosi erilainen, mutta silti tietyllä tapaa samanlainen. Meet Me On The Equinoxia voi kuulostella täällä.

Mun pitäisi jaksaa alkaa kuvata – olisi ihana laittaa tänne myös valokuvia. Ehkä tsemppaan ja lisään sellaisen vielä tähänkin.

Oksennuksen makuisen kesäloman jälkeen tämä toinen odotus on edennyt lähes itsestään ja liikoja ajattelematta. Olemme tulleet asteittain kaapista: äitini ja sisareni tietävät, miehen sisko myös. Tänä viikonloppuna tapaamme miehen vanhempia, sitten asia on puitu lähes kaikilla foorumeilla. Mitään suuria yllätyskiljahduksia ei ole keneltäkään kuulunut. Lisääntyminen tässä iässä ja ensimmäisen lapsen ollessa tämän ikäinen on useimpien mielestä… luonnollista.

Joskus iltaisin katson nukkuvaa Pöpöläistä ja mietin, mitä me oikein olemme tehneet hänelle. Raukka joutuu luopumaan ainutlaatuisesta asemastaan ja sietämään jatkossa sitä, että päivä paistaa niin isoille kuin pienille lapsillekin. Mutta sitten muistan, että juuri siksihän tälle toiselle kierrokselle lähdettiin.

Tänään tajusin, että kolmen vuoden takaiseen verrattuna olen tainnut solahtaa äitigenreen melko tyystin. Työpaikan aamukahveilla meitä oli siinä neljä samanikäistä naista juttelemassa lasten päivähoitoratkaisuista. Eipä olisi muutama vuosi sitten ollut tähän mitään sanomista. Nyt oli.

Pöpöläinen on tänään toista päivää perhepäivähoidossa. Miehen jatko-opinnot ovat edenneet siihen vaiheeseen, että työskentelyrauhaa tarvitaan myös päiväsaikaan. Saimme Pöpöläiselle hoitopaikan läheiseltä yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Vielä en osaa sanoa, millaiseksi kokemukseksi tämä osoittautuu. Mielessä risteilevät toiveet ja pelot: haaveissani lapsi  vihdoinkin oppii kaikkia niitä asioita,  joiden opettamiseen kotona minun kärsivällisyyteni ei tunnu riittävän.

Mutta suru puserossa katson pientä poikaa, joka vetää hoitorepun harteilleen ja lähtee aamulla “tädin luo leikkimään”. Tästä se alkaa, putkien putki.  Pian ollaan tilanteessa, jota Pöpöläinen jo kuvasi sanoen:

Kello sanoo tik-tak ja sitten mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin  ja sitten kello sanoo tik-tak ja mennään nukkumaan ja herätään ja mennään töihin.

Yritän muistuttaa itselleni, ettei tämä ole vielä lapsuuden loppu. Mutta siltä se silti jotenkin ehkä vähän melkein kuitenkin lähes tuntuu.

Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

Ensimmäisenä lomapäivänä tein raskaustestin. Ensinäkemältä näytti, kuin testipuikko olisi pysynyt yksiviivaisena, mutta toisella tai kolmannella vilkaisulla erotin siinä himmeän toisen viivan. Hymyilytti.

En malttanut odottaa kahta päivää tarkistustestin tekemiseen. Seuraavan päivän testissä tuota haamua ei enää kuitenkaan näkynyt.

Kahden viikon päästä vanha polvivammani äitiyi pahaksi ja jouduin tilaamaan lääkärinajan. Ennen lääkäriä päätin kuitenkin käydä ostamassa vielä yhden testin, ihan vain siltä varalta että jos saan vahvoja kipulääkkeitä, tiedän pyytää tilalle jotakin muuta.

Ja siinä testissä oli kaksi vahvaa viivaa.

Nyt meitä on sitten neljä. Laskettu aika on 1.3. Vaikka mitään emme ole virallisesti vielä Pöpöläiselle puhuneet, yhtenä päivänä hän jo selitti, kuinka äidin masussa on pikkusisko.

Mene ja tiedä, mutta Hilla on nyt työnimenä.

…ja mitä niitä muita jalostavia kasvatuskeinoja olikaan?

Pöpöläisen kaverin äidin kanssa oli sovittu että he tulisivat  tänään  aamulla meille leikkimään. Kun kaveri äitinsä kanssa saapui, kaverilla oli suu mutrulla ja kränämieli päällimmäisenä. Äiti sanoo napakasti: “jos tuo valitus ei tuosta lopu, me lähdetään takaisin kotiin.”

En voinut olla naurahtamatta. Johan jo puoli minuuttia ehtivät vieraat eteisessä olla…

Kerroin, että meilläkin saatiin aamupuuron syöntiin vauhtia vasta, kun Pöpöläiselle kerrottiin, että “jos ei syö puuroa, ei jaksa leikkiä kaverin kanssa. Äidin täytyy kai sitten soittaa kaverin kotiin ja kertoa, ettei meille kannata tullakaan.”

Kaverin kotona oli käyty aivan vastaanvanlainen keskustelu.

* * *

Yhden päivän aikana Pöpöläiselle ehtii kertoa jo monta syy-seuraus -suhdetta. Osassa keskusteluja riittää pelkkä motivointi, osassa on jo otettava tiukempi asenne.

• Menepäs nyt potalle, niin sitten päästään lähtemään. (Toimii satunnaisesti)
• Jos et nyt mene potalle, sitten äiti ei voi ottaa sinua syliin koska äiti ei halua että pissa tulee äidin syliin. (Toimii harvoin)
• Äiti laskee nyt kolmeen, ja sitten sinä juokset tänne. (Toimii melko usein)
• Hampaat harjataan joka ilta.  Sinä tiedät sen. Joko annat harjata ne nätisti tai sitten äiti harjaa ne vaikka rimpuilisit vastaan. Sitten se saattaa sattua. (Ei toimi, vaan aiheuttaa vain riehuntaa)
• Jos nyt pestään reippaasti hampaat, ehditään vielä leikkiä hetki ennen kuin mennään nukkumaan. (Toimii melko usein).
• Jos et läjää leluja laatikoihin, äiti laittaa ne pois eikä niillä huomenna leikitä (Ei aiheuta toivottua reaktiota).
• Tulepas nyt läjäämään äidin kanssa (Toimii edellistä paremmin).

Välillä moinen jatkuva motivointi hyvällä tai pahalla ottaa jo kaaliin. Olisi kiva jos asiat vain juontuisivat ilman tuon tuosta puhkeavaa tahtojen taistelua. Tosin ihan pikaista parannusta asiaan on turha odottaa: Kaveri kertoi olleensa jokin aika sitten liikkeellä 2-vuotiaan lapsensa ja tämän 11-vuotiaan, esimurrosikäisen serkun kanssa, ja huomannut että ikäerosta huolimatta molemmat olivat yhtä vastahankaisia, kun sille päälle sattuivat. Pienempi oli vielä onnistunut oppimaan monta uutta temppua isommalta esimerkiltään.

Ehkä joskus 14 vuoden päästä sitten…

Löysinpähän vihdoin wordpress.com:iin joskus kauan aikaa sitten tekemäni blogitilin ja sain taas tällaisen aikaiseksi. Vanhoja mumakil.ath.cx ja TKK:n sivujen alla olevia sivuja ei siis enää ole olemassa, vaan näillä mennään. Katsotaan mitä tästä tulee…

Hitaasti, pala palalta olen pohtinut ja tunnustellut ajatusta toisesta lapsesta.

Jo silloin kun Pöpöläisen tuloa mietittiin, koin tekeväni päätöksen siitä, että lapsia tulee sitten joko olemaan useampi tai ei yhtään. Sisaruksettomaksi en haluaisi lastani jättää, mikäli se minusta kiinni olisi.

Pöpöläisen synnyttyä  uutta elämänjärjestystä piti opiskella niin kovasti, että lupasin itselleni vähintäänkin pari vuotta aikaa ennen kuin seuraavaa lasta tarvitsisi ajatella. Sama se, vaikka sisarukset eivät samoja leikkejä leikkisikään, kunhan nyt toisiltaan jotain saisivat. Itselleni antamani aikaraja umpeutui vuodenvaihteessa.

Sen jälkeen olenkin sitten alkanut ajatella.

Mietin, onko ajatus toisesta lapsesta vain päähänpinttymä, sosiaalinen pakko. Enkö kenties arvosta yhden lapsen perheitä tarpeeksi?

Kevättalvella sain sätkyt, kun kuulin kaveriltani, miten heille tuli yllätyksenä, etteivät he voikaan saada toista lasta. Tuon keskustelun jälkeen voin monta viikkoa suorastaa pahoin. Surin heitä ja aloin pelätä, että samoin kävisi meillekin.

Tajusin, että jos nyt joutuisimme jostakin syystä toteamaan, että emme koskaan voi saada toista lasta, olisi se todella tiukka paikka.

Ei enää uuden ihmisen tuomaa uutta alkua.

Ei enää mahdollisuutta kokea uudestaan niitä ihmeellisiä hetkiä, jotka ovat jääneet arvokkaina mieleeni. Kevyt kuplinta vauvavatsassa. Väsynyt ja jännittävä olo synnytyssairaalassa. Polvillaan olo kaiken uuden ja pienen edessä. Kantoliinan kevyt paino. Kevätaurinko ja vauvan tuoksu. Työelämän vuolaan virran jättäminen kauas taakse ja keskittyminen vastuualueisiin kotona.

Tajusin olevani vauvakuumeinen.  Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt jännitän että mitenkähän näin vanha kone enää oikein lähtee toimimaan. Pillerit on jo jätetty pois, ja puolentoista kuukauden odottelun jälkeen menkat palasivat ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Tervehdin niitä ilolla -  ainakin jotakin vielä liikkuu jossakin.

Helppimestan Ajankohtaisissa on uutta, mm. Tuunaa mopo-kilpailu!  Tutustu.

Ollaan reissun paalla perheella. Mulla on toita, muilla lomaa. Lopuksi meilla kaikilla on lomaa.

On tullut mietittya, miten mielekasta tama kaksivuotiaan raahaminen toiselle puolelle maapalloa on. Kun tuo pieni tarvitsee vain tutun kodin, tutut turvalliset ihmiset, tutun paivarytmin, ruoan ajallaan, unen ajallaan ja kavereita, joiden kanssa leikkia.  Ja me aikuiset omalla mukavuusajattelullamme ja elamyksien kaipuullamme riistamme hanelta kaikki ne.

Vaikka kuinka yrittaisimme elaa normaalin paivarytmin mukaan, ruoka-ajat tulevat ja menevat miten sattuu eika sita jalostajan pata-aineksista tehtya lempiruokaa saa taalta, vaikka miten hienoon ravintolaan menisi. Omaa kotia lapsi selvasti kaipaa, pyytaa etta menisimme alakertaan ja “keittioon”, vaikka niita ei hotellihuoneistostamme loydy.  Kavereita han luettelee ja pyytaa, etta kutsuisimme Elsan ja Aatoksen ja Onnin leikkimaan. Onneksi kavereita loytyy taaltakin, tosin hieman kommunikointi jaa elekielen varaan.  Untakin taalla saadaan, seka paivalla etta illalla. Nukkumatti osaa siis tiensa tannekin.

Kovin erilainen tama reissu on niista useista matkoista, joita olemme Miehen kanssa aikaisemmin yhdessa tehneet. Kovasti joudumme opettelemaan, mita voimme pienen lapsen kanssa nyt tehda ja mita ei kannata edes yrittaakaan.  Ehka loman loppuun meneessa osaamme jo.

Ja taman jalkeen ainakin kotielama maistuu virkistavan yksinkertaiselle ja helpolle.   Siunattu oma jaakaappi.

No niin. Meillä ollaan TAHTOIÄSSÄ.  Onneksi satuin joululomalla löytämään ikivanhasta Kaksplussasta hyvän kaksivuotiaan maailmaa, kykyjä ja taitoja ja kehitystehtäviä käsittelevän laajan artikkelin (miksei sellaisia muuten ole enää alan julkaisuissa, tylsiä vaate-esittelyitä kaikki tyynni) ja niinhän siinä kävi, että nopeammin kuin arvasinkaan, eli noin kahden päivän päästä artikkelin lukemisesta pääsin heti todistamaan ensimmäisiä kiukkukohtauksia.  Ja nehän menevät jonkun geneettiseen perimäämme kirjoitetun arkaaisen, klassisen, yleismaailmallisen kaavan mukaan (veikkaan, että tällä kaavalla on kiukuttu niin Antiikin Kreikassa, Indonesian viidakoissa kuin Kiinan keisarillisessa palatsissakin):

1. Pöpöläinen tekee jotain, johon hänen kykynsä eivät riitä tai johon hän ei kokonsa tai voimiensa puolesta vielä riitä, ja puhisee, kiukkuaa, hermostuu.
2. Äiti kiitää paikalle, katselee hetken sivusta ja kyselee, saisiko auttaa. Pöpöläinen räjähtää kiukkuitkuun.
3. Huudon jatkuessa Äiti hätääntyy ja tekee  sen kohtalokkaan virheen: yrittää auttaa eli tehdä sen mitä lapsi oli tekemässä: nostaa korkealle tuolille, painaa liian korkealla oven pielessä olevaa valokatkaisinta, selvittää jumisykkyrällä olevat johdot, what ever.
4. Kiukkuitkun määrä nousee välittömästi potenssiin kaksi.  Lapsi heittäytyy naamalleen lattialle/hankeen/hiekoitetulle pihatielle/ ja HAKKAA PÄÄTÄÄN alustaan.
5. Äiti tajuaa tehneensä tyhmästi, ja yrittää palauttaa tilanteen rauhalliseksi peruuttamalla edellisen kohtalokkaan virheensä. Mikään ei enää tee tehtyä tekemättömäksi, saa lasta rauhoittumaan eikä lopeta korvia huumaavaa kiukkua.

Ja mikä sitten auttaa?

Sitäpä ei taidettu Kaksplussassa kertoa. Mitään viisastenkiveä en ole löytänyt. Ensin otetaan syliin, mutta siitä ei yleensä ole apua.  Sitten  yritetetään olla niin kuin huomattaisi moista näytöstä. Ei auta. Sitten yritetään tarjoilla jotakin muuta ajateltavaa, uutta tekemistä, syrjässä ollutta lelua, laulunpätkää tai ikkunasta kaksi tuntia sitten vilahtanutta mustaa kissaa. Saattaa auttaa, joskus tosin vain hetkeksi. Hätätilassa, kuten ihmisten ilmoilla bussissa, Pöpöläisen ajatuksia harhautetaan muumikeksillä ( eli siis tehdään toinen kohtalokas virhe, suorastaan palkitaan huonosta käytöksestä).

Kenttätutkimukseni jatkuvat.