Aloitetaan ajankohtaisella. Diili on hallinnut maanantaita toisensa perään alkusyksystä lähtien. Ohjelmassahan etsitään myyntijohtajaa Hjallis Harkimolle Sipoonranta-projektiin. Koko proggis on kopsattu Jenkeistä, jossa Donald Trump on etsinyt päteviä työntekijöitä omiin yrityksiinsä jo vuosia samanlaisella teemalla. Suomessakin ohjelmassa on tehty jo yksi tuotantokausi, jossa Jari Sarasvuo hankki Trainers Housen listoille työntekijän. Silloin lehtien palstoille jäi lähinnä Juhana Helmenkalastaja - ja hänkin omituisen sukunimen ansiosta.

Nyt käynnissä oleva kausi on  ehdottomasti parasta suomalaista  viihdettä, jota itse olen todistanut. Loistavat henkilöhahmot, hyvin tehty toteutus (musiikki, kuvaus, miljöö jne.) sekä tietenkin itse Hjallis. Ei olla lähdetty liian suuren maailman meininkiin mukaan, koska se ei toimisi meillä Suomessa. Sen sijaan ollaan käytetty suomalaisiin vetoavia kuvaustekniikoita, hyvin kuvaan integroitua musiikkia sekä editoitu ohjelmaa juuri oikein. Henkilöistä on jäänyt realistiset, mutta silti mielenkiintoiset kuvat päähän.

Paras esimerkki hahmojen oikeasta esilletuonnista nähtiin tänään. Kisassa oli enää neljä kilpailijaa jäljellä, ja Hjallis pisti nämä neljä työhaastatteluun Eilakaislan poppoon eteen. Kisassa mukana yhä ollut Minna on esitetty temperamenttisena mutta nälkäisenä naisena. Jokainen leikkaus, kuvakulma ja annettu puheenvuoro on viitannut tähän suuntaan. Mitä Minna teki työhaastattelussa? Menetti malttinsa ja joutui sitä kautta ulos kisasta.

Toisaalta tuo nyt ei mikään leikkauksen riemuvoitto ollut, kun kyseinen nainen ilmiselvästi oli vain oma itsensä läpi kisan. Liian usein on vain suomalaisessa TV-viihteessä nähty niitäkin ratkaisuja, joissa Minnasta olisi tehty jokin toinen henkilö. Arki on yleensä parasta viihdettä.

Turkulaisia puhuttaa eniten tietenkin Jethron putoaminen. Eipä tuon hirveästi tarvitse harmittaa. Mies nähdään kuitenkin viimeisessä kisassa finaaliin pääseen Antin joukkueessa. Lisäksi myyntijohtajan paikan mentyä sivusuun, ei Jethron tarvitse muuttaa Helsinkiin. Turkulaiset Turkuun.

Pidin paljon Junosta, enkä vähiten vängän pääosanäyttelijän Ellen Pagen vuoksi. Junossa teini-ikäinen tyttö tulee raskaaksi ekasta seksikokemuksestaan ja joutuu nopeasti tekemään vaikeita päätöksiä. Poikkeuksellisesti Juno, päähenkilö, päättää synnyttää lapsen, mutta ei pitää sitä.

Juno oli myös ensikosketukseni Belle & Sebastianin musiikkiin sekä mahtavaan, villiin ja ripiitillä sen jälkeen kuuntelemaani (ja edellisiin aiheisiini sopivaan) Antsy Pantsin Vampire-biisiin.

Junossa vaivasi kuitenkin heti näkemisen jälkeen se, että abortin käsittely jäi hyvin pieneen osaan, vaikka sen luulisi olevan ensisijainen valinta melkolailla kaikille vahingossa raskaaksi tulleille alaikäisille. Juonilinja oli ehkä meille suomalaisille virkistävä, mutta jenkkilässä abortinvastustus on aivan eri mittakaavassa – abortin puolustajia, tekijöitä ja niitä tarvitsevia nimittäin yhä edelleen mustamaalataan, vainotaan ja jopa murhataan. Junon vinoilevassa kässärissä villi valinta vielä meni läpi radikaalina, mutta entäpä vuoden 2007 humoristinen pläjäys Paksuna, jossa tuleva isä, yhden illan erehdys – blossia poltteleva työtön, pullukka, surkimus – maagisesti muuttuu hyväksi ja huolehtivaksi kumppaniksi, kun nainen synnyttää.

Kyllä – juuri sellaisia epärealistisia odotuksia me haluamme rohkaista. Ehkä niin käy juuri sinulle! Tai sitten käy näin.

Enivei.

Tarve jonkinlaista normaalia seksikäyttäytymistä sekä sen jälkihoitoa tuomitsematta ja epärealistisia odotuksia herättelemättä esittävälle elokuvalle oli jo olemassa.

Niinpä Gillian Robespierren lyhytelokuva Obvious Child tuli kuin tilauksesta. Hetken siinä tosin meni. Tämä koskettava, hauska ja ytimekäs tarina kuin novelli on ehkä kömpelö ja vaatimaton, mutta minä tykkään siitä. Ja sillä on vinossa asenteessaan paljon yhteistä Junon kanssa. Olennainen ero on kuitenkin se, että Obvious Child kertoo sen yhden yön ilosta seuraavan tavanomaisemman tarinan.

Robespierre näyttää varsin teeskentelmättömästi, kuinka joskus abortti kerta kaikkiaan vain on se paras ratkaisu, eikä edes niin traumatisoiva tai stigmatisoiva kuin voisi kuvitella. (Kenenkään tunteita kuitenkaan vähättelemättä.) Robespierre esittelee abortin valistuneiden ja vastuunsa kantavien nuorien aikuisten vaihtoehtona.

Uskon, että edelliseen lauseeseen moni haluaisi tarttua – vastuullistahan olisi käyttää ehkäisyä. Mutta entä, jos ehkäisyä on käytetty? Olisiko ainoa vastuullinen vaihtoehto A) odottaa avioliittoon (jälkiviisaus maistuu aina parhaalta!) B) synnyttää ei-toivottu lapsi miehelle, jonka nimeä ei muista vai C) hankkia abortti ja taistella kasvaakseen aikuiseksi, joka voi rakkaudella ja huolella kasvattaa omia lapsiaan joskus tulevaisuudessa?

Sanokaa te.

Obvious Child

Gillian Robespierren elokuva.

Pääosassa: Jenny Slate.

“When Sukie was a kid she liked to hang out in the graveyard.”

Oletteko katsoneet uutta HBO:n hittisarjaa True Bloodia? Mietin tässä, voiko sarjaa sanoa feministisesti vapauttavaksi, jos se samalla on varsin kaavoihin kangistava?

Kyseessä on Mullan alla -sarjan tekijöiden uusi neronleimaus, jossa vampyyrit ovat tulleet kaapista yhteiskuntaan, veronmaksajiksi ja lailliseksi vähemmistöryhmäksi. Kaapista tulemista edeltää luonnollisesti japanilaisten kehittämä synteettinen veri – kaljapulloissa myytävä True Blood – joka mahdollistaa periaatteessa lainkuuliaisuuden myös vampyyreille. Sarja onnistuu käsittelemään rasismia ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa asettamalla vastakkain vampyyrit ja ihmiset, ja moninkertaistamalla epäluulot ja pelot ja vihan, joka vallitsee ihmisryhmien välillä. Yksinkertaistus toimii siitäkin huolimatta, että sarjassa vallitsee varsin tyypillinen hyvä-paha -asetelma vampyyrien ja ihmisten välillä.

True Blood on sarja, jonka aivan ensimmäisessä kohtauksessa otetaan katsojalta luulot pois. Vampyyriksi paljastuukin se ylipainoinen, lyhyt torpantauno, eikä se pitkätukkainen, synkkä ja tatuoitu hemmo. Silti sarja käyttää hyväkseen kaikkia kauhugenren lajikonvetioita suorastaan härskisti.

Ihana Anna Paguin esittää amerikkalaisen tuppukylän suloista ja vähälahjaiseksi luultua neitsytblondia, Sookie Stackhousea, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Ymmärrettävästi Sookie on hiukan sulkeutunut, luopunut deittailemisesta ja päätynyt ylipäänsä pysymään aloillaan kotikaupungissaan isoäitinsä hoivissa. Kun Sookie tapaa komean vampyyriherran, Billin – nimi on taas yksi sarjan keinoista pelata vastaan katsojan vampyyrigenreodotuksia – hän tulee lähes hulluksi, sillä ei pysty lukemaan miehen ajatuksia. Hulluksi himosta, nimittäin.

Sarjassa henkilöiden motiiveja johdetaan niin kyseenalaisen typerryttävästi, että sen katsomisesta ei voi kuin nauttia. Mikään ei ole juuri uskottavaa, mutta kaikki on uskomattoman hauskaa. Sookieta jahtaa hullu tappaja, joka tappaa kylän naisia kuin kärpäsiä. Samaan aikaan kylään ilmestyy Bill, ja hänen vanavedessään kolme vampyyria, jotka eivät mitä ilmeisimmin tyydy vain purkkiruokaan. Ihmiset alkavat tulla epäluuloisiksi. Mutta Sookie on päättänyt, että rakkaus voittaa. Bill on hänen valittunsa.

Spoilerivaroitus!

Hauskaksi sarjan tekevät kaksi rinnakkaista tarinalinjaa. Sookien Harlekiini-romanttinen viaton rakkaus synkkään yläluokkaiseen mieheen, jolla on traaginen menneisyys vertautuu suoraan hänen sängystä sänkyyn pomppivan öykkäriveljensä hillittömiin leikkeihin kenen tahansa kauniin naisen kanssa.  Aivan viattomaksi ei Sookien tarinakaan lopulta jää, ja takkatulesta ei myöhemmin ole tietoakaan siinä varsin atavistisessa kohtauksessa, jossa mullasta nouseva ja lian tahrima vampyyri käy naisen päälle rynkyttääkseen hennolta ja vaalealta sankarittareltamme aivot pihalle.  Kun olen aiemmin puhunut siitä, kuinka naisille ei suunnata viihteessä juuri mitään eroottista sisältöä – silloin kuin eroottinen ei tarkoita vain näitä linnan herra ja vaalea neito pitelevät toisiaan kädestä portilla -stooreja – voin sanoa ilahtuneeni, ehkä jopa riemastuneeni sarjaa katsoessani. Jason-velimiehen puuhat ovat vilkkuvalla ruudulla poikkeuksellista katsottavaa, sillä niissä naiset ovat aktiivisia, iloisia päällekävijöitä ja Jasonin siksipakkia ynnä muita suloja kuvataan miellyttävällä pieteetillä.

Sarjan juonelliset kömpelyydet, suoranaiset epäuskottavuudet ja Ugly Betty -tyyliset roolitukset (sarja vilisee hassunhauskoja sketsisterotypioita, jotka välillä saavat niin sanotusti hampaat klangahtamaan esiin) saavat kuitenkin kaikki eräänlaisen kitch-kultauksen, kun kaikki on niin häpeilemättömän suoraviivaista. Eikä iloani lainkaan sumenna sekään, että sarjassa vampyyrien lisäksi alkaa loppua kohti vilistä muitakin pahaenteisiä otuksia. Kuvauksessa on myös hyödynnetty kaikki lajityypille klassiset hautausmaa usvissa -kuvat, splatter-goretukset ja upeiden mies- ja naisvartaloiden esittely mahdollisimman tutkimuksellisista kuvakulmista.

Kun Bill pakotetaan iskemään hampaansa nuoren tytön kaulaan, voihkaisevat katsojat kotisohvalla: älä petä Sookieta! Pureminen ja veren imeminen ei ole koskaan ollut näin selvästi pornoa.  Se ei kuitenkaan True Bloodissa estä todellisia seksiriemasteluja tapahtumasta siinä sivussa. Parhainta tai vapauttavinta on, että veren roiskuminen on sarjassa kuvattu varsin riemukkaaksi, antautuvaksi ja eroottiseksi. Bill joutuu hillitsemään itsensä kerta toisensa jälkeen, ettei kävisi käsiksi deittinsä Sookien niin himoittavaan – kröhöm – kaulaan, ja kun hän lopulta antautuu, antautuu Sookiekin. Veri roiskuu ylenpalttisella eroottisuudella! Orgastiset karjahtelut, holtiton heittelehtiminen ja kyvyttömyys lopettaa, kun vereen lopulta pääsee käsiksi, ovat sitä parhainta himon kuvausta maailmassa. Kuinka vapauttavaa. Veri ei olekaan ällöttävää, inhaa niljaa, jota ei saisi tytöistä tulla, vaan se nostetaan seksin keskiöön, intohimon kuvaksi.

Ja kyllähän minä sen aina tiesin. Että jotakin kutkuttavaa niissä vampyyreissa ja niiden verenhimossa on. Ei voi muuta sanoi kuin, että uu jea!

Suosittelen.

Alun lainaus: Belle & Sebastian, levyltä The Life Pursuit: Sukie in the Graveyard.

Almodóvarilta tulee tänään ensi-iltaan uusi elokuva. Kömpelön metaforisen nimen saanut Abrazos rotos eli Särkyneet syleilyt jatkaa Penelope Cruzin voimin Almodóvarin hienosyisiä naiskuvauksia. Uuden elokuvan kunniaksi kävin läpi DVD-hyllyni ja katsoin lämmittelynä taas Intohimon lain (La ley del Deseo) ja Sido minut! Ota minut! (Átame!). Molemmat laatuleffoja useammassa kuin yhdessä mielessä. Katsoessani herrasmiesseurassa Intohimon lain alkukohtausta, jossa elokuvaohjaaja pakottaa nuoren ihastuttavan väsysilmäisen miehen riisuutumaan, hyväilemään itseään vuoteella ja lopulta masturboimaan silmiensä edessä, tulin yllättävän hyvälle tuulelle. Ihmettelin miksi.

Sanoin: Vain homo-ohjaaja voi aloittaa elokuvansa kohtauksella, jossa katsojan jakamattoman seksuaalisen huomion kohteena on mies.

Herraseuralainen hymähti, että kohtaus todella paukautti elokuvan käyntiin. Ei turhaa tyhjäkäyntiä.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi kohtauksen katsominen sai minut naurahtamaan häkeltyneenä, hakemaan tukea kotikatsomosta. Näetkö – alaston mies! Tuntui kuin olisin ollut luvattomalla asialla. Naisena minun ei kuuluisi kiihottua leffateatterissa, koska naisena minulle ei juuri anneta katsottavaa. Voin mainita kaikki elokuvatapaukset, kohauttaneita kaikki, joissa miehen etuvarustusta esitellään muussa kuin humoristisessa sävellajissa. Niihin ei matikkapäätä tarvita: American gigolo, Piano, Trainspotting… Kotimaisella kentällä Jörn Donnerin Naisenkuvia ensin leikeltiin ja sitten liimailtiin – sananvapautta puolustavasta elokuvasta tuli esimerkki sensuurin suurista saksista vain siksi, että siinä näkyi osin seisova miehen penis.

Nykyisin penis ei välttämättä enää aiheuta kohua, eikä se ainakaan aiheuta koko elokuvan sensuuria. Jos siis pippeli on huomaamattomassa ei-paraatikunnossaan. Miksi siis naisille suunnattu eroottinen lehti Filament ei vieläkään saa painaa kanteensa miestä ja sisäsivuille seisovaa penistä? Kuinka kiihottava on heteronaiselle tuntemattoman miehen löpsäkkä pippeli, vaikka mies kuinka makaisi upealla luonnonsuojelukalliolla vasten auringonlaskua? Niitähän näkee ihan väkipakolla, kun vain erehtyy Eläintarhanlahdelle hölköttömään. Painotalojen perustelu asialle on, että lehdelle ei löytyisi lukijoita. Ihmettelenpä, miksi Scandinavian hunks ja muut samanlaiset miesstrippariryhmät sitten menestyvät kohtuullisen hyvin, jos sellaiselle ei löydy katsojia. Käsitykseni mukaan homomiehet löytävät kyllä viihdettä muuta tietä.

Mahtava vastakommentti tähän keskusteluun on ollut syyttää (naisille suunnattua eroottista mieskuvastoa kaipaavia) naisia homofobiasta. Kyllä! Naisille pitäisi kelvata saman materiaalin kuin miehillekin, koska naisen on aina syytä olla bi – silloin kuin pornosta puhutaan. Huvittavinta (tai järjettömintä) on se, että lesboporno on luokiteltu pornosivustosta riippumatta heteropornon alle. Hotit mieskuvat taas löytyvät homopuolelta, luonnollisesti. Syitä voi olla vain yksi: heterous ja homos määritellään katselijan oletetun sukupuolen mukaan. Pornoa on vain miehille.

Kun siis katson homo-ohjaajan elokuvaa, saan vain aavistuksen siitä, millainen maailma on miehille koko ajan. Nyt ymmärrän, miksi monet naiset suhtautuvat pornoon lähinnä vastentahtoisesti ja miksi monet miehet eivät ymmärrä heitä. Jos maailma olisi molemmille samanlainen, voitaisiin asiasta puhua vähemmän tunteellisesti. Mutta on vaikea tuntea oloaan täysin kotoisaksi, jos nelikymmenkiloisten silikonilla buustattujen 18-vuotiaiden katseleminen on aviomiehen pääasiallinen iltojen ratto. Kuka taas ei paheksu sitä kolmikymppistä konttorineitiä, joka etsii netistä barely legal beach boyseja? Tikkuinen on tie kauniin miehen luokse, sen vaan sanon.

Naisille suunnattu eroottinen materiaali keskittyykin lähinnä yhteen parjattuun kategoriaan: harlekiinikirjoihin. Ne eivät ole kirjallisuutta edes siinä määrin kuin sota- tai dekkarikirjat, mutta niillä kyllä on miljoonia ja taas miljoonia lukijoita. Koska niissä naiset saavat munaa ja kertovat siitä. Tekstiä on helppo tuottaa ja nopea ja vaivaton (ja huomaamaton!) levittää. Fanficiä eli fanien kirjoittamaa monesti hyvinkin eloisaa (köhöm) netissä leviävää tekstitaidetta kritisoidaan usein sen tyhjänpäiväisyyden, (tai tyhjäpäisyyden vuoksi) mutta yhden asian fanficistä voi sanoa: siellä porno kukkii myös naisille. Usein kirjoittavat ovat itse naisia ja tietävät siksi, mistä puhuvat. Päätteen takaa naiset vielä voivat tarttua ohjiin, mutta kuvastoon se valta ei yllä. Jos nainen on kuvauspaikalla, hänen oletetaan riisuutuvan.

Minä luulisin, että opitun häveliäisyyden ja nautinnon ilon kieltämisen lisäksi syy sille, miksi moni nainen ei hyväksy pornoa, ei johdu itse seksiaktin esittämisestä muodossa tai toisessa. Luulen, että syy on siinä, ettei pornoa ole suunnattu naisille. Olen joskus törmännyt naisille suunnattuun pornoon, ja suoraan sanottuna, pitkästyin kuoliaaksi. Sukkahousujen läpi kuvattu kevyt koskettelu luonnon keskellä ei vain kerta kaikkiaan ole sitä, mitä pornon pitäisi tarjota.

Usein pornon ongelma on myös se, että tietyn mallisen vartalon odotus ylikäy muut odotukset. Ei ole mielestäni kovin kiihottavaa, jos itse kuvattavat eivät vaikuta olevan kiihottuneita. Naisille ei mene läpi se, että kuvatut naiset näyttävät lähinnä olevan töissä, mitä he tietysti ovatkin. Ja jos ajatellaan pornokuvastoa sinällään: kuinka monen naisen mielestä (tai miehenkään) kovan luokan tähti Ron Jeremy on hottis? Kenen mielestä yksikään naispornotähti olisi vastenmielisen näköinen? Minulle jää epäselväksi, ketä oikein yritetään miellyttää. Maaginen (väitetty 9.75 inches) koko tekee varmasti vaikutuksen miesten pukuhuoneessa. Makuuhuoneessa luulen sen aiheuttavan lähinnä kauhua. (Muistelkaa sitä yhtä Sinkkuelämää-jaksoa, jossa Samantha tapaa todellisen oriin ja joutuu kerrankin perääntymään.)

Niinpä voinkin taas kelata Antonio Banderasin ja Victoria Abrilin kuumaan kohtaukseen Sido minut! Ota minut! -elokuvassa, joka nimestään huolimatta sisältää vain tuon yhden seksikohtauksen, ja nauttia siitä, että maailmasta löytyy yksi transujen, bissejen, homojen, lesbojen ja kaikkien outolintujen – myös naisten! – ystävä. Elokuvaohjaaja, joka lataa tapahtumiin kierroksia, joista kukaan ei jää ulkopuolelle. Almodóvarin leffat ovat välillä ihan hupsuja, hulluja, epäuskottavia, mutta aina ne ovat vetäviä.

Toivon vain, ettei Almodóvar rupea liian salonkikelpoiseksi. Hän on meidän toivomme.

• Erotica Cover Watch bloggaa jatkuvalla syötöllä kauniista ja kiihottavista miesten kuvista, jotka on kerrankin suunnattu homojen sijaan naisille.
• Erotica Cover Watch kertoo taistelusta saada edes yksi miesten eroottisia kuvia sisältävä lehti painetuksi, kun oletetut tilaajat ja lukijat ovat naisia. Lukekaa taistelun epätoivoisuudesta ja tukekaa hyvää asiaa eli naisten himon olemassaolon tunnustamista tilaamalla Filament. Tarina alkaa tästä postista. (Älä klikkaa, jos seisova penis loukkaa tunteitasi.)

Linkkejä listatessani huomaan, että melkein kaikki ohjaavat ulkomaisille sivuille, ovat siis englanniksi, ja ennen kaikkea – ovat muualta maailmasta. Onko Suomi niin pieni maa, ettei täällä ole kymmenistä eri häälehdistä huolimatta tilaajia edes yhdelle eroottiselle naistenlehdelle? Jännä juttu.

• Tässä vielä Guardianin perusteellisempi artikkeli samoilta tekijöiltä: A limp response to women’s erotica.
• En minä, mutta muut. Onko porno vastustettava asia? Näytejuttu lehdestä Filament.
• Ylioppilaslehden artikkeli Porno ei kulu naisten käsissä kertoo alussa ja lopussa osuvasti naisten asemasta seksibisneksessä ja naisten seksuaalikasvatuksen vaikutuksista, mutta keskiosa on ihmeellistä evoluutiopsykologista lätinää, jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ärsyyntymisvaroitus.

(Linkkien päivitys 29.8.09 Essi)

Huomenna köyhä kirjailija myy vanhat kirjansa, laukkunsa ja muun hillittömän ja tarpeettoman romppeensa (muun muassa älyttömän siistit karvareunaiset ja kultanastaiset pistokkaat suoraan Osakasta) Hietalahden kirpputorilla. Lupaan myös antaa lauseen kritiikin jokaisesta kirjasta, jota myyn – mutta vasta oston jälkeen.

Tervetuloa iloiseen tai vain hysteeriseen tapahtumaan! Tue sinäkin kotimaista taidetta ja osta vanha nilkkasukka tai reikäinen paita. Tapahtuman voi itsessään nähdä kokemuksellisena taideteoksena, jos niin tahtoo.

Terveisin kuivan huumorin lähettiläs.

Madonnaa ei voi olla kunnioittamatta – onhan hän ehkä maailman kuuluisin nainen. Madonna menestyy, Madonna uudistuu, Madonna on bisness-nero, Madonna on esiintyvän taiteen kuningatar.

Madonna saattaa olla kaikkea tätä, ja vielä enemmän, mutta hän ei ole kovin omaperäinen ja sävykäs artisti, vaikka onkin julkaissut vuosikymmenien edestä vetävää poppista. Kaiken feministisen riemunkin keskeltä on tunnustettava, että Madonna on hyvä nimenomaan yhdessä asiassa: langoista vetelemisessä. Hän osaa rekrytoida oikeat artistit ja tuottajat käyttöönsä. Hän osaa käyttää hyväkseen muiden lahjakkuuksien lahjakkuutta niin kuin kuka tahansa hyvä tuottaja tai johtaja. Mutta missä on itse Madonna?

Madonnan konserttiin Jätkänsaareen oli myytyjen lippujen mukaan tullut 85 tuhatta ihmistä. Sellaisesta ihmisemerestä tällainen lyhyehkö naishenkilö ei juuri nähnyt edes niitä kaikissa lehtijutuissa mainostettuja jättinäyttöjä, joilta showta olisi lavan sijaan voinut seurata. Mutta ei se haitannut. Sillä oleellisinta Madonnan konsertissa oli läsnäolo. Madonnan mikistä huokui henkäilyjä ja huudahduksia, hän puhutti yleisöä varsin vaateliaasti, mutta tarjosi samalla varmuuden siitä, että tämä nainen ei häpeä – ei edes miltei sadantuhannen ihmisen edessä – vaatia juuri sitä, mitä haluaa. Piirre, jonka naiset huomattavan usein piilottavat, olivat artisteja tai eivät. Siitä Madonnaa on pakko ihailla, vaikka juuri sen vuoksi häntä ei haluaisikaan henkilökohtaisesti tuntea.

Madonnan biisit ovat oivallisia juuri siihen, mihin ne on tehty. Annan vihjeen: “If you can’t dance, if you can’t dance, you got nothing for me babe.” Hassulta siksi tuntuikin, että keikalla harvat ihmiset tanssivat ennen aivan viimeisiä biisejä. Mutta ehkä he näkivät jo siellä ihmetellä pakarat paljastavia minishortseja ja jäivät niiden lumoihin… Minulle keikkavaatetus paljastui, niin kuin suurimmalle osalle Suomen kansaa, vasta iltapäivälehdistä. Lyhyyteni lykästämänä vedin nimittäin keikan läpi hiessä ja naurussa, kokemuksellisesti, ja voin siksi sanoa ihan rehellisesti – ja median uhkuman uudistushehkutuksen keskelläkin-, että kaikki ne uudet miksaukset eivät toimineet yhtä hyvin kuin alkuperäiset biisisovitukset. La Isla Bonita on ihan oikeasti vetävä menobiisi, joka ei tarvitse konerumpujen kuviota jokaisen säkeen jälkeen mittaansa pidentämään.

Madonna samaan aikaan sekä pelottaa että herättää ihailua. Hänen ruumiinsa on rautainen ja kasvot ilmeettömät. Hän ei hikoile, hänellä ei ole ryppyjä ja olkapäälihaksen yli kulkevan suonen voi erottaa kaukaisemmastakin kuvakulmasta. Ei voi olla miettimättä, mitä kaikkea on täytynyt tehdä päätyäkseen kastiin, jonka valta tunnustetaan joka puolella maailmaa yhteiskuntarakenteesta riippumatta.

Megatähti ei saa olla ihminen. Siinä sen hinta. Onneksi meillä on siihen oikeus ja vapaus.

Kuka lähtee tanssimaan?

Suomalaisten hartautta käsittämättömän edessä ehti jo ihmettelemään Tiina Kaarelakin blogissaan.

Työskentely viihdemaailman huipulla on raakaa peliä. Erityisesti elokuvamaailmassa toimitaan karun lain vallitessa, se on kylmästi tulos tai ulos. Tietysti erikoislaatuinen lahjakkuus tunnistetaan, mutta aina ei sekään riitä. Varsinkin sen ensimmäisen pitkän elokuvan saaminen laajaan levitykseen ja ison studion rahoitukseen on kiven alla. Tämän ovat kokeneet monet ohjaajat, ja kaikille eivät ovet ole auenneet edes menestyksekkäiden elokuvien myötä.

Toivottava poikkeus sääntöön on ohjaaja Neill Blomkamp joka on jo pitkään tehnyt uraa viihde maailman sydämessä. Etelä-Afrikasta kotoisin oleva lupaava ohjaaja on toiminut avustajana ja 3D-animaattorina useissa tuotannoissa. Hänen läpimurtonaan pidetään lyhytelokuvaa Alive in Joburg, jonka omaperäinen tyyli toi miehelle lisää duunia. Yhteistyö Lord of the Rings -elokuvien myötä maailmanmaineeseen nousseen ohjaaja Peter Jacksonin kanssa toi miehelle tilaisuuden ohjata elokuva erittäin suositusta Halo pelisarjasta.

Tie valmiiseen tuotteeseen ei ole kuitenkaan ole ollut vailla ohdakkeita. Edes miehen ohjaamat kolme lyhytelokuvaa Halo:n tiimoilta, jotka palkittiin Cannesin mainoselokuva festivaaleilla kultaisella leijonalla, eivät lopulta avanneet rahoittajien hanoja. Studioiden epäilykset antaa näin suuri produktio kokemattoman ohjaajan käsiin kaatoivat projektin. Surkea esimerkki kaupallisuuden voitosta, ja suuri menetys pelisarjan faneille jotka mielellään miehen ohjaaman elokuvan olisivat nähneet.

Yhteistyö Peter Jacksonin kanssa kuitenkin jatkuu, ja on konkretisoitumassa District 9 -elokuvan myötä. Pian ensi-iltansa saava raina hyödyntää jo ohjaajan ensimmäisestä lyhytelokuvasta tuttuja elementtejä, ja traileri näyttää upealta. Tästä saattaa tulla todellinen Sci-Fi klassikko!

Toivotaan että selvästi erittäin lahjakas ohjaaja saa mahdollisuuden näyttää kyntensä viihteen kentällä vielä moneen otteeseen.

…on ollut ehdottomasti suositun lastenmusiikkiorkesterin Amoralin keulakuvan, Ari Koivusen, kielenkäyttö ja yleisön päälle sylkeminen keikalla. Saatanasta puhuminen ja räkiminen on aiheuttanut ymmärrettävää tuohtumusta, ja sen uskotaan tuovan etua samoista kuuntelijoista kilpaileville Fröbelin Palikoille ja Kengurumeiningille. Bändi itse uskoo uskollisten faniensa tukeen, ja yleisön tunnelmat keikan jälkeen tiivistikin hyvin Kalle, 6v: “vähäks siistii!”

Jos ei Suomenlinnan kesäteatterin Q-potpurista Siniväriset paljon hyvää voi sanoa, on siinäkin sentään jotakin hyvää: nimittäin naisten kyltymätön himo.

Ellei satu tykkäämään koregrafioiduista joukkokohtauksista, joissa esitetään yksinkertaisia, hyvin, hyvin cämp-yksinkertaisia melodianpätkiä tai vaihtoehtoisesti Hectoria ja Juicea, (ja täytyy sanoa, että hetkittäin se jopa potkii, halpaa tiedän, mutta minäkin menen joskus halpaan!) ei kolmen näytelmän pakottamaton (pakottamattomalla tarkoitan löysän päämäärätöntä) yhteispeli juuri muuta tarjoa.

Ohjaaja Heidi Räsänen on onneksi Kellariteatterin ajoista lähtien ollut sukupuoliroolien uudelleen merkitsijä ja siksipä näitäkin näytelmiä yhdistää täydellisestä yhteisen teeman puutteesta huolimatta jokin: sketsistinen ristiinroolittaminen. Sillä ei tunnu edes olevan tekemistä melko pienen näyttelijäkaartin koon kanssa, että lotiksi ja muun muassa herkulliseksi teinigoottitytöksi on roolitettu mies (Eero Ritala) ja että nätit tytöt taipuvat myös seiskytlukulaisiksi autotalliäijiksi.

Erityisesti odottamani ja viimeiseksi säästetty Outi Nyytäjän Amatsonit joukkohysteria ei kerta kaikkiaan auennut väsyneelle katsojalle. Ongelmateinit riehuvat, Fanni Luukkonen palaa komentamaan nykylellypsykologia ja lopulta kannetaan soihtuja ja lauletaan marssilaulua – mutta minkä edestä? Ja miksi mukana on alaston biseksuelli Olavi Paavolainen? En valita alastomuudesta, kikkeli paljaana iloisesti kekkuloinut miekkonen (Taisto Oksanen) pirkisti sopivasti siinä vaiheessa iltaa, mutta mitä ihmeen tekemistä näillä kahdella sumuisen historian johtohahmolla oli lavalla, miksi ongelmateinien kanssa?

Sanoma ei tule läpi ja se jää harmittamaan, kun monia aineksia olisi, monia rehevän rettoja arjen kohtauksia, joista voisi repiä mitä tahansa.

Ensimmäisen näytelmän, Okko Leon Täyspuuvillakuosi, lottakouluttajan (upean ylilyöty Hanna Raiskinmäki) tragedia jää katsojan aavisteltavaksi. Himokkaan lotan (Lotta Kaihuan) reissuaminen jää myös kovin selittämättömäksi, niin kuin hänen persoonansakin. Kokonaisimmassa näytelmässä Mykkäset ei loppujen lopuksi sukutarinan läpikäymisen jälkeen suostutakaan tulemaan nykyaikaan, käsittelemään sitä ihan aktiivisen tapahtumakohtauksen tasolla. Juuri sitä tuntuu koko potpurista puuttuvan: yksinkertaisesti eteneviä aktiivisia, juonellisia kohtauksia.

Myös paljon odottamani lotta-teeman avaaminen jäi mielestäni melko pinnalliseksi ja ennalta arvattavaksi. Katsoja sai itse tehdä päätelmät ja analyysit lottien suhteesta sotaan. Sen näytelmät jättivät varsin viitteellisille puitteille. Sen sijaan ylidramaattista kuolema-, itsemurha-, hulluus-akselia käytiin tylsistymiseen asti läpi.

Olavi Paavolainen pilkkaa Fanni Luukkosta koskemattomaksi neidoksi, mutta muuten näytelmä ei juurikaan viljele vanhaa myyttiä seksuaalisesta vedosta ja sukupuolirooleista. Omapäinen lotta (Lotta Kaihua) viettelee metsäneläimiksi nimettyjä miehiä metsässä hillopurkkinsa avulla. Muutenkin naiset ovat halukkaita, ottavat sen minkä haluavat ja kantavat vastuun siinä missä kihloihin pakotetut ukotkin. Suvun isoisoäidille syntyy Kati Kaartisen Mykkäsissä liuta lapsia, joiden isästä kukaan ei tiedä, sillä mies on kaatunut rintamalla.

Seksikohtaukset on myös toteutettu poikkeuksellisen uskottavasti ja teeskentelemättä aina jonkin tavaran kautta. Eräässä kohtauksessa saatilta puskiin hypänneet pyörittävät himon hetkellä nurinpäin käännetyn pyörän poljinta, toisessa kohtauksessa hivellään kottikärryjen kahvaa ja lopulta pompuutetaan sitä raivokkaasti. Ja tässä mainitsemassani kohtauksessa nuollaan ja kaavitaan hilloa purnukasta. Näyttelijät voivat heittäytyä seksille ominaiseen villiin leikkiin ja iloon paljon uskottavammin kuin perinteisessä nytkytysliikkeen mimikoimisessa.

Plussaa sukupuoliroolien ennakkoluulottomasta sotkemisesta, muutamista herkkukohtauksista ja parista hykerryttävästä roolisuorituksesta.

Miinusta sanoman täydellisestä katoamisesta, hajanaisuudesta ja kuolettavasta pituudesta.

Parasta illassa oli kuitenkin lauttaa odotellessa tuomiokirkon taakse kadonnut ja kirkon takaapäin verenpunaiseksi maalannut aurinko.

No eihän se soitin kestänytkään enää.  Lähin tossa yks ilta lenkille ja tavalliseen tapaan olin sit laittamassa musiikkia soimaan, kunnes huomasin että näytöstä ei näy mitään. No, musiikki kuitenkin kuului joten annoin asian olla ja juoksin sitten noin viiden kilometrin lenkin. Kun tulin takaisin kotiin, sammutin soittimen ja rupesin testaamaan vieläkö se heräis henkiin. Sittenpä ei kuulunut enää musiikkiakaan ja näyttö pimeä, eikä edes enää käynnisty. Elikkäs eiköhän se tullut sitten tiensä päähän.

Nyt vaan pitää sitten uutta soitinta ruveta etsiskelee…

Noniin! Michael Jackson onnistui tekeen mitä mahtavimman comebackin! Ilman mainostusta myös wanhat levyt listakärkeen! levyt kohosivat hetkessä muun muassa verkkokauppa Amazon.comin 15 myydyimmän albumin listalle. Arvasin että sillä ukolla on vielä ässä hihassaan

On tuo Elisan Viihde paketti ollut nyt käytössä muutaman ajan ja uskaltaa jo antaa kommentteja siitä. Ensimmäinen kommentoinnin aihe on palveluntarjoaja. Elisalta ei löydy nettisivuilta mitään kanavaa, mistä Viihdepaketista voisi antaa palautetta! Erikoista. No, ehkä Elisaa ei vaan kerta kaikkiaan kiinnosta asiakkaiden mielipiteet, kuvittelevat että ovat tehneet täydellisen tuotteen ja asiakkaan myhäilevät kotona hiljaa tyytyväisyyttään. Kaikki me täysjärkiset ymmärrämme, ettei asia suinkaan näin ole – aina on parannettavaa ja varsinkin asiakasta tulisi edes olevinaan kuunnella.

Se mitä olisin halunnut Elisalle tuotteesta viestittää, ovat ne useat bugit laitteen softassa, jotka voisi seuraavaan ohjelmistoversioon korjata. Lisäksi pieniä teknisiä asioita, joita pikku vaivalla laitteeseen pystyisi ohjelmoimaan ja jotka palvelisivat asiakkaiden tarpeita olisi ollut mieleni päällä. Laite toimii nytkin jotenkuten, mutta bugeja on vähintäänkin paljon. Lisäksi muutamien selvästi puuttuvien, tai vajavaisten ominaisuuksien olemassa olo häiritsee, kun ymmärtää kuinka pieni asia ne olisi laitteeseen lisätä (jos vaan palvelun tarjoajaa asia kiinnostaisi).

No, paljon on viihdepaketissa hyvääkin ja kaiken kaikkiaan olen (melko) tyytyväinen tuotteeseen (matalat odotusarvot). Silti olen sitä mieltä, että yritys joka ei halua kuulla kehitysehdotuksia tuotteestaan, ei voi pärjätä kauaa. Maailmasta löytyy kuitenkin monta firmaa, jotka haluavat olla parempia ja palvella asiakastaan, eivätkä näin sorru ylimielisyyteen. Epäilen ettei viesti löydä tätäkään kautta perille, mutta omapahan purnattu jossain asiasta.

Jussi

Toukokuun alkuun osuu Japanissa “Golden Week” –niminen juhlapyhien suma, joka tarkoittaa vuodesta riippuen vajaan tai reilun viikon pituista lomaa. Tämän on monille japanilaisille vuoden pisin loma ja se onkin yksi suurimmista lomasesongeista. Tällöin julkinen liikenne ja hotellit tukkoutuvat ympäri maata reissaavista japanilaisista.

Itse lähdin loman alkupuoliskoksi kahden suomalaisen ja kolmen amerikkalaisen kanssa Fuji –vuoren lähistöllä järjestetyille, Suomen Konemetsän tyylisille elektronisen musiikin festareille nimeltä Ground Beat.

Varsinaisia esiintyjiä festareilla oli vain yhden vuorokauden ajan, mutta käytännössä tapahtuma kesti lauantaista maanantaihin. Vaikka ilmat ovat toukokuun alussa jo kohtalaisen lämpimät, laskettelukeskus, jossa kemut olivat sijaitsee sen verran korkealla, että etenkin yöt ovat siellä vielä viileitä. Onneksi parin yön majoitusongelma saatiin ratkaistua lainaamalla yliopiston retkeilykerholta kaksi telttaa ja makuupussit.

Reissu alkoi lauantaiaamuna siirtymällä ensin linja-autolla Sendaista Tokioon. Vaikka tätä väliä on tullut jo muutamana otteeseen kuljettua, ei noin viiden – kuuden tunnin bussimatkaan tahdo tottua. Ahtaalla penkillä nukkuminen ei tahdo onnistua, mutta aika kuluu joten kuten jos mukana on luettavaa tai MP3-soitin.

Tokiossa vedettiin pikainen lounas ja sitten aloitettiin matkan toinen etappi, paikallisjunilla ylös Fuji –vuoren juurella olevaan Yamanashin Kawaguchikon kaupunkiin nousu. Junia jouduttiin vaihtamaan kaksi kertaa ja erinäisten sähläysten ansiosta tähänkin etappiin kului useampia tunteja. Hieman ennen Yamanashiin saapumista Fuji –vuori ilmestyi kuin tyhjästä näkökenttään ja näin läheltä se oli todella komea näky.

Junamatkasta selvittyä aurinko oli jo laskemassa ja vedimme vielä illallisen ennen taksimatkaa itse festivaalialueelle. Alueelle saapuessa kohtasimme matkan ensimmäisen ongelman. Sisään ei ympäristönsuojeluun vedoten saanut viedä omia juomia (kalliilla festarijuotavilla rahastimisestahan ei tietysti ollut kyse..), mutta olimme päättäneet muiluttaa omia virvokkeita telttasäkeissä ja makuupusseissa hyvällä omallatunnolla, koska toisimme tyhjät pullot mukanamme pois.. Portilla oli kuitenkin varsin kova syyni ja suureksi vahingoniloksi amerikkalaisten piilottamat juomat löytyivät mutta suomalaisten suurella kokemuksella pakkaamat tavarat menivät seulan läpi. Surun aihetta ei kuitenkaan ollut, koska juomia ei takavarikoitu vaan jenkit saivat pitää kilisevän kassinsa alueen ulkopuolella ja käydä sieltä nauttimassa virvokkeita tarpeen tullen.

Vihdoin perillä noin 12 tunnin matkan jälkeen. Seuraava ongelma oli telttojen pystyttämien pilkkopimeässä yhden surkean taskulampun valossa. Melkoisen taistelun ja useamman neuvoa-antavan hörpyn jälkeen teltat saatiin kuitenkin nukkumakelpoiseen tilaan. Ensimmäisenä iltana ei juurikaan ollut ohjelmaa, joten pienen alueen kiertelyn ja ihmettelyn jälkeen vetäydyimme unille. Nukkuminen osoittautui vaikeaksi, koska yö oli aivan julmetun kylmä. Lainaamamme makuupussit eivät juuri lämpöä eristäneet ja yö menikin pitkälti kolmen miehen lusikka-asennossa hytinäksi.

Sunnuntai-aamun valjetessa lämpötila lähti kuitenkin kohoamaan ja musiikin alkaessa alkoi väsykin kadota. Edessä olisi lähes 24 tuntia esiintyjiä ja yleistä sekoilua. Aamusta iltaan musiikki soisi ulkona ja yöksi siirryttäisiin sisätiloihin. Päivä hujahtikin nopeasti maisemia ihaillessa, musiikin tahtiin heiluessa, virvokkeita nauttiessa, footbagia potkiessa ja valtavirrasta poikkeavia japanilaisia ihmetellessä, kyllä näköjään jotkut paikallisetkin osaavat ottaa rennosti. Lopulta huonot yöunet ja koko päivän touhuaminen ottivat veronsa ja voimat hiipuivat illan pimetessä, joten sisätilojen kekkerit jäivät väliin. Toisaalta edes yliväsyneenä ei kylmyyden takia taaskaan uni tullut.

Maanantai-aamulle jäi lähinnä leirin purkaminen ja Tokioon siirtyminen. Erikoismaininta taksikuskille, joka otti normaaliin taksiin kuusi henkeä (kaksi etupenkille, neljä takapenkille) telttoineen, makuupusseineen ja henkilökohtaisine varusteineen. Paluumatkalla Tokioon pysähdyimme Fuji Q Highland –nimiseen huvipuistoon tavoitteena ajaa todella levottoman näköiset vuoristoradat. Suunnitelmat kaatuivat siihen, että kultaisen viikon ansioista paikka oli ääriään myöden täynnä ja jo yhteen vuoristorataan olisi saanut jonottaa yli kaksi tuntia.

Sendaihin paluuta varten olimme varanneet yöbussin, joten maanantaipäivä piti kuluttaa Tokiossa. Väsyneenä homma meni lähinnä päättömäksi vaelteluksi ja iltaa kohden alkoi olla jo melkoisen valmis pääsemään suihkun kautta omaan petiin. Edessä oli kuitenkin vielä tuskainen kuuden tunnin yöbussi. Unta viidentoista minuutin pätkissä ja kehon totaalista jumiutumista. Perille kuitenkin päästiin joskus tiistaiaamuna kuuden ja seitsemän välillä. Kolmen päivän muhimisen jälkeen suihku teki hyvää ja petiin päästyä oli vaikea saada unta väsymykseltään, mutta vihdoin normilämpötilassa sekin onnistui.

Kokonaisuutena hinnasta, pikkuvastoinkäymisistä ja raskaudesta huolimatta oikein hyvä reissu ja kokemus.

View Full Album

Olen keksinyt kiduttaa itseäni uudella päähänpistolla. Olen päättänyt ainakin yrittää löytää tänne blogiin joka viikko jonkinmoisen sitaatin kirjasta tai runoteoksesta. Sallin itselleni poikkeamat myös sanomalehtien ihmeelliseen maailmaan, jos sieltä sattuu löytymään jotain oikein hykerryttävää. Luulisin. Tosin taide on yleensä paljon hulvattomampaa kuin objektisoiva – tarkoitan objektiivisuuteen pyrkivä media.

Pidätän oikeudet muutoksiin ja myös hävyttömiin mainostuskikkailuihin tai muuten vain sattumanvaraisiin valintoihin. Tänään haluan puhua Star Wars -trilogiasta.

Näin se alkaa:

“Objektiivisesti tarkastellen Luke Skywalker ei ollut kovin cool. Mutta pennuille, jotka näkivät Imperiumin, Luke oli Äijä. Hän oli se, joka halusimme olla. Jälkikäteen väitämme mielellämme, että Han Solo oli hahmoista paras – ja teoriassa hän olikin.  Mutta Solon pahis-coolius on sen tyyppistä, ettei sitä ymmärrä ennen kuin on tarpeeksi vanha tajuamaan, että ylimielinen mänttiys on viehättävä, miehinen piirre.”

Chuck Klosterman: Seksiä, huumeita ja kaakaomuroja (Sammakko 2009).

Jeh, tuli tosiaan vähän hankintoja tehtyy tossa viime lauantaina. Elikkäs Gigantista mukaan tarttui juurikin julkaistu Guitar Hero Metallica. Varsin mukavaa ajan vietettä toi soitteleminen. Pari kertaa olin aiemmin pelaillut Guitar Heroa ja nyt tässä keväällä iskikin kovempi innostus, joten päätimpä sitten hankkia ton. Mikäs sen siistimpää kuin se, että tuli toi Metallica versio, sillä Metallica on kuulunut omiin suosikkeihin jo pidemmän aikaa.

“Huvipuistojen isänä pidetään Chicagon vuoden 1893 maailmannäyttelyä”, kerrotaan tänään Hesarissa. Juttu jatkuu tiedolla, että huvipuistot saivat alkunsa siitä, että raitiovaunuyhtiöt maksoivat sähköstään kuukausihintaa. Sähköstä maksettiin siis viikonloppuisinkin, mutta silloin ei asiakkaita ollut. Piti perustaa huvipuistoja houkuttelemaan ihmiset radalle.

Huvipuistojen alkumyytti kuulostaa niin kauniilta ja perustellulta, että se kuulostaa nimenomaan myytiltä. En käy kiistämään sähkönhinnoittelun vaikutusta amerikkalaisten huvipuistojen lukumäärään, mutta besserwisser minussa haluaa päästä ääneen. Besserwisserini ääntä voi pitää myös kannanottona Amerikka-keskeistä ajattelua vastaan.

Kööpenhaminan Tivoli perustettiin vuonna 1843. (Samana vuonna, kun Kierkegaard julkaisi Ahdistuksen, Enten – Ellerin, Pelon ja vavistuksen sekä Toiston!) Ehkä se on sitten kaikkien huvipuistojen äiti. Myös sen perustamiseen liittyy poliittinen tarina. Perustaja, Georg Carsensten sai kuningas Kristian VIII:n tuen hankkelleen perustelemalla sen näin:

Kun ihmiset pitävät hauskaa, he eivät ajattele politiikkaa.

(Wikipedia)

Euroviisut ovat merkillistä kämp-viihdettä. Glitteriä, savukoneen puhvisavua, liioiteltuja meikkejä, lomamainoksia – anteeksi maaesittelyjä, tanssiryhmiä, kukkia, strobovaloja, liioiteltuja diivamekkoja! Niin, ja sitä musiikkia. 

Jos tarkoitus on, että euroviisut tuovat osallistujamaita lähemmäs toisiaan, ja antavat viettelevän kuvan paikallisväristä, ne eivät onnistu. Mutta toisenlaisessa yhdistämisessä ne vahingossa onnistuvatkin. Euroviisuja seuraavat homot, heterot ja koko asetelemasta tietämättömät yhtä lailla.

Kaikki nauttivat salaa hiukan liioitellusta meiningistä, jolle voi nauraa, mutta samalla heittäytyä mukaan pelin henkeen. Yleisöä kosiskellaan mitä erilaisemmin tavoin, ja vain katsojat voivat päättää, mitkä niistä ovat tarpeeksi liioiteltuja – mutta todennäköisemmin – mitkä niistä eivät ole tarpeeksi liioiteltuja.

Joka vuosi päätän, etten aio katsoa Euroviisuja. En edes muista, milloin ne tulevat. Kun Lordi voitti, me olimme jo baarissa, ja todistimme voittoa siitä, että aivan kaikkien puhelimet joko piippasivat tai soivat. Ihmiset hymyilivät hölmistyneesti. Mekin kohotimme maljan. Tänäkin vuonna yhteisöllisyys taitaa voittaa. Euroviisut ovat puuduttavaa viihdettä: musiikkia ei jaksaisi kuunnella, esityksille ei voi kuin nauraa, välispiikeistä ja videopätkistä kiusaantuu. Mutta. Jokin siinä on, että me kaikki keräännymme nauramaan sille. Yhdessä. 

Vain Euroviisuissa upea Lady Diivaksi laitettu transihminen voi miljoonien (?) katsojien edessä esiintyä juuri niin kuin jokainen salaa glitteriä silmäkulmaan liimaava homo toivoisi voivansa. Vain Euroviisuissa laulaja voi kääriytyä elmukelmuun, pukeutua hirviönaamariin tai shokeerata naisena tulemalla lavalle melko tavallisessa miesten puvussa. 

Onko yllättävää, ettei Suomi ole pärjännyt Euroviisuissa? Milloin Suomessa on osattu liioitella, vetää yli, räväyttää ja kullata kaikki se savukoneen harsolla, kajalilla ja ylinäyttelemisellä, joka ei ole edes patetian kanssa samasta maailmasta?

Niin. Vain keijukaiset osaavat.

Euroviisuista onkin tullut homojen, lesbojen, bi- ja transihmisten näkyväksi tekemisen tapahtuma. Ympäri maailmaa Gayparadet sijoittuvat Euroviisujen alle. Ne kuuluvat Euroviisuihin. Kaikki varmasti ymmärtävät miksi. Samasta syystä, josta Suomi ei edelleenkään viisuissa menesty. Kepeys ja ilakointi ei ole meidän lajimme. 

Mikä siinä siis on, että joillain ihmisillä ei ole lainkaan huumorintajua mitä Euroviisuihin tulee? He eivät selvästikään ymmärrä, ketkä siellä katsomossa innokkaimpina tuulettavat. Moskovan uutiset, odotetut toki, mutta silti yhtä lailla kummastuttavat. Pelko. Se, mikä on lavalla, ei uhkaa meitä. Se, mikä on Varpusvuorella, uhkaa.

Ja onnea vielä kaikille, jotka vihdoin saavat lapsensa omikseen laillisestikin! Jäämme odottamaan tämän vuoden elmukelmu-pukeutumispystin voittajaa.

Yleinen harhaluulo tuntuu olevan, että kirjat syntyvät niin kuin valonsäteet lankeavat taivaalta – vaivattomasti ja itsestään selvästi. PING lause tipahti syliini! PANG luku hulvahti ylitseni. 

No, kaikkihan me jo ihan oikeasti tiedämme, ettei se näin ole. Tämä teksti elaboroi eli laajentaa edellistä mitättömän lyhyttä bloggaustani kirjailijan olennaisimmasta kyvystä: kyvystä sanoa ei. 

Näin se käy.

Kirjailija istuu työhuoneellaan tai kahvilassa, (harvemmin on varaa ja siellä puhutaan, joten sekin häiritsee) parvekkeella tai puistossa (no, siellä kyllä ampiaiset ja tietyömekkala kiusaavat) ja näpyttelee yhdentekeviltä vaikuttavia, toisiinsa liittymättömiä lauseita koneelleen. Jotkut yhä vielä käyttävät paperia ja kynää, mutta minun käteni ei sellaista kulutusta kestä. Eläköön tietotekniikka! 

Aluksi teksti on möhkäle, jossa on henkilöitä, joiden nimet vaihtuvat sivulta toiselle ja joiden ympäristö, päämäärät, elämät ja maailmat ovat kaikki vain noukkimisen päässä. 

Hän katsoi veljeensä, siskoonsa, isäänsä, äitiinsä – ei vaan rakastajaansa!

Sitten homma muuttuu mutkikkaammaksi. Tekstimassaa on vaikkapa 200 sivua. Henkilöt on valittu, muokattu, kehitetty eläviksi paperinukeiksi ja ruoppailtu erinäisiin asemiin maailmassa, joka on valittu. No, mitäs sitten? Sitten tekstintekijän käsityskyky tekee tenän. Hän näkee vain sen, mitä on tarkoittanut, ei enää sitä, mitä tekstissä varsinaisesti on. Niinpä hän pyytää toisen henkilön mielipiteen näppy-ystävistään. 

Kaikki kirjailijat eivät luetuta tekstiään kenelläkään muulla kuin kustannustoimittajallaan. Mutta kustannustoimittajalla tekstiä ei ole ainoastaan luetutettava, hän myös päättää, onko se julkaisukelpoista. Kirjailija siis näyttää tekstiään, häpeillen ja kädet hioten kustannustoimittajalleen, jolla on heti hyviä huomioita, joilla tekstiä voisi parantaa. Alkaa repostelu. 

Paperinukke A toimii luvussa X epäuskottavasti.

Onko paperinukke B todella rakastunut A:han, voisiko sitä selventää?

Mikä on tekstin tärkein teema, mihin juoni kulkee?

Kuka oikein lukisi tätä tekelettä paitsi joku, jolle siitä maksetaan? 

Kirjailijan on kyettävä vastaamaan jok’ikiseen kysymykseen. Jos kirjailija ei siihen pysty, hän tietää hävinneensä.

Hei hei Roosa Ruusunen ja hänen pitsikudelmansa, jotka symboloivat tietenkin jotakin pelastettavaa – oman luonnollisen työn hedelmää – tässä kapitalismin lamankuopassa. Kustannustoimittajan homma on saada tekstistä kaupiteltava kokonaisuus. Niinpä Roosa pannaan töihin IT-alalle tai kukkakauppaan, jossa postimies voi ihastua häneen ja tarjota lukijalle muutakin kuin vain kritiillisten ajatusten höttöä ja puolifilosofista rääpettä pitsiverhoin peiteltynä. 

Lukija haluaa sitä, vakuuttaa kustannustoimittaja. Teksti olisi sillä tavoin paljon parempi, kustannustoimittaja jatkaa. 

Mutta kirjailijan on tehtävä se todeksi. Ammuttava Roosa. Synnytettävä Mikko, Pekka, Seppo, ei vaan Samu, nuori roskakuski, joka löytää Roosan salaa kukkien varsista ja irti revityistä lehdistä askartelemia pitsikukkia roskalaatikosta ja tietenkin ihastuu päätä pahkaa tyttöön, tai siis kolmikymppiseen, äh, yksinhuoltajaan.

Huomaatteko? Eihän kirjailija voi luopua kallisarvoisesta vertauskuvastaan! Se on hänelle tärkeä. Kenties se on hänelle tärkeämpi kuin Samun ja Roosan rakkaustarina, johon kirjailija ei ensinkään usko. Kentis – gasp – kirjailija haluaisi kirjoittaa siitä, kuinka kukkien sitominen sattuu sormiin niin kuin näppäimien näpyttäminenkin! 

Kirjailijan on oltava ovela. Hänen on ujutettava runolliset vertauskuvansa ja hienot myyttiallegoriansa vetoisan juonen kelmuun. (Kaikkihan me ymmärrämme, että loppujen lopuksi tarinan pohjalla lurkkii Penelopen kapioiden kirjomisen myytti, kun hän odottaa sitä oikeaa eli Odysseusta takaisin taistoreissultaan.)

Kirjailijan on muutettava kaikki, minkä hän voi, kaikki, mistä hän voi antaa periksi, jotta hän saa sanottua sen, mikä on hänelle tärkeää. Jotta kustannustoimittaja päräyttää painokoneet käyntiin ja markkinointiosasto osaa poimia herkullisimmat kirsikat päältä tarjotakseen ne lehdistölle, joka tarttuu toki makoisimpiin marjoihin. 

“Nuori naiskirjailija paljastaa, kuinka salarakkaus valaisee hänen elämäänsä!” (Iltalööppi)

Kun kirjailijalta sitten kahvilan marmoripöydän yli kysytään, miksi hän halusi kirjoittaa juuri kukkakauppiaasta ja roskamiehestä, miksi yksinhuoltajasta, saattaa hänen vatsanpohjansa vallata ahdistuksen möyre. Eihän kirjailija ollenkaan sitä halunnut. Hän halusi kirjoittaa pitsinkudonnasta. Ensi kerralla hän on tiukempi, varovaisempi, ei lähde kustannustoimittajan hulluhevosella laukkailemaan heti maita ja mantuja, vaan keskittyy siihen, mikä hänelle on tärkeää.

On aika olla rehellinen. Seuraavan tekeleensä kirjailija aloittaa:

Tässä minä olen, kädet paskassa ja kyynelet silmissä.