Raha on tylsää eikä siitä saa vitamiineja.

Hedelmäpelien toimintaperiaatetta pitäisi muuttaa niin, että rahan sijaan voittoina automaatista tippuisikin hedelmiä. Voittorivit voitaisiin muuttaa kiinnostavammiksi, koska olisi hauskaa, että jackpotin kohdalla koneesta tarjoutuisi hulppea banana split -herkkuannos, pienemmän voiton kohdalle osuessa kupillinen herkullista hedelmäsalaattia tai muutama omenalohko. Kansanterveyskin lähtisi nousuun.

A-nam, rousk rousk.

Niinpä niin. Jäi ilmeisesti loppupuheenvuoron kirjoitus vähän loppuhetkille ja nyt on sitten mukava kipeänä, oletettavasti kuumeessa (lähin kuumemittari ei ainakaan ole omani) kirjoittaa tätä.

Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni kurssista varaslähdössä: vanhemmat athenelaiset jaksoivat vuorotellen kuvata fukseille näiden tulevia koitoksia Studio1:llä. Muistan ajatelleeni, ettei “se nyt niin paha voi olla”. En oikeastaan ole muuttanut mielipidettäni vieläkään. Olin pitkään ajatellut, että olisi hienoa osata ohjelmoida jotain, se ja sama mitä kieltä. Nyt tuntuu hyvältä, kun lopultakin on päässyt tavoitteeseen (ajatelmiini ei juuri kuulunut vaatimuksia siitä, miten hyvin, ja graafinen peli täyttää ne vähäiset vaatimukset vaivatta).

Olo-sessioissa oli kiva käydä (assarit<3, ryhmä<3, bloggaus<3), mutta teoria tuntui yleensä minulle aukeavan lähinnä käsitekartan aikana, tai vasta ohjelmointitehtävän aikana. Tuntui siltä, että ryhmien jakaminen enemmän osaamisen mukaan olisi todennäköisesti toiminut paremmin. Nykyisellään sessioissa käyty keskustelu ei aina auennut lainkaan.

Luentoja olisi kurssilla mielestäni saanut olla enemmän. Itselleni luennot olisivat todennäköisesti selkeyttäneet tehtäviä ja auttaneet ohjelmoinnissa. Toisaalta näinkin sujui tarpeeksi hyvin, että ehkäpä sillä ei ollut väliä.

Robotti tuntui ihmeelliseltä taikuudelta. Itse en tuolloin todennäköisesti olisi osannut koodata edes juopporobottia. Robottikilpailu tuntuikin enemmän kilpailulta siitä, kenen ryhmän paras koodaaja on paras (ja kenen ryhmän parhaalla koodaajalla on eniten aikaa / paras aikaansaantiprosentti) ja keillä on eniten tuuria. Irc-botti tuntui puolestaan selkeämmältä, joskaan itse en olisi halunnut varsinaisten ohjelmointitehtävien välissä miettiä jotain bottiakin. Haluttomuus näkyi aikaansaamattomuutena ja kyvyttömyytenä ja ongelmia löytyi Eclipsen avaamisesta lähtien (tuolloinhan koodasin vielä Emacsilla).

Esseet jäivät aina viimeisille päiville ja lauantaiaamuille. Tuotin ensimmäisen esseeni jälkeen vain käsitekarttoja, jotka itselleni tuntuivat helpommilta ja vaivattomammilta kirjoittaa. Ikinä teoriatehtävän tullessa esiin en ollut kuullutkaan aiheesta ja Kala-kirja oli ahkerassa käytössä. Niistäkin selvittiin ja koodiin edetessä käsitekarttoihin kirjoitetut suhteet aukesivat, elleivät olleet auenneet jo käsitekartan aikana. Teoriat tuntuivat hieman tuskaisilta, mutta niistä oppi.

Ohjelmointitehtävät sujuivat ajoissa, hirveitä paniikkeja ei juuri syntynyt ja viimeiset perjantai-illat jäivät yleensä lyhyiksi kun poistuin paniikista kauan ennen viimeisiä assareita. Tehtäviä palauttaessa tuntui siltä, että oikeasti oli oppinut tehtävän aikana jotain, aika paljonkin. Ensimmäinen Java-tehtävä tuntui tietenkin aluksi aivan kaamealta, eikä minulla ollut mitään käsitykstä attribuuttien luomisesta tai muustakaan. Assarien avustuksella sain kuitenkin edettyä ja harjoituksten kahdeksan tuntia riittivät koodin valmiiksisaamiseen. Kyseenalaiseksi jäi, paljonko tein itse. Silti toinen harjoitus sujui jo merkittävästi paremmin: ensimmäisen ohjelmointiharjoituksen asiat olisin jo osannut koodata, ja jumituinkin vain melkein jokaisen metodin toteutukseen. Kaikki tuntui vieläkin uudelta, mutta vähitellen Kala-kirja alkoi käydä tutuksi ja riippuvaisuus assareista väheni, samalla kun koodaamiseen kulunut aika ja siten A117:ssa vietetty aika venyi.

Kolmosharjoitus alkoi jo miltei sujua, Java tuntui tutulta ja iltoja vietettiin Paniikissa muutenkin kuin vain maanantaisin tai perjantaisin. Tuntui siltä, että satunnaisesti tiesi, mitä oli tekemässä. Kuitenkin varsinkin debuggaus vaati apua ja edenneemmät kurssikaverit alkoivat olla ahkerassa käytössä. Nelosharkan aikana BufferedReaderiin asti kaikki tuntui suht-mukavasti toteutettavissa olevalta ja kurssikavereiden ja assareiden avulla loppukin sujui. Apin lukemiseen oli totuttu, Kalakirja oli muuttanut vakiokaveriksi laukkuun ja Paniikin pöydälle ja koodaus tuntui mahdolliselta.

Vitosharjoitus palautti maan pinnalle. Tulin koululle pari tuntia ennen harkkoja, suunnitelmissa oli vähän aloittaa koodailua ja päästä varsinaisiin ongelmiin suunnilleen silloin, kun assarit tulisivat paikalle. No, edes aloittamisesta ei tullut mitään. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Assareiden tullessa ei koodia ollut syntynyt paria riviä enempää. Kuitenkin harkan kuluessa alkoi graafinen käyttöliittymä vähitellen selventyä ja projektin tekeminen tuntua mahdolliselta. Kutosharjoitus puolestaan tuntui turhalta: projektia tekemään olisi tehnyt mieli ja bonustehtäviin ei jaksanut edes koskea.

Tentti iski päälle miltei yllättäen. Oma valmistautumiseni rajoittui viimevuotisen tentin läpilukuun, mutta valmistautuminen näytti riittävän. Tenttimme oli hyvin samankaltainen kuin tenttiarkistosta löytyvä yksilökin. Tentin suhteen tavoitteeni kurssista ainakin täyttyivät. Vähän vastuullisempi henkilö olisi todennäköisesti yrittänyt selvittää virheitään, mutta arvosanan selvittäminen riitti minulle.

Lopulta päästiin projektiinkin. Ensimmäiset kaksi viikkoa innolla, seuraavat pari viikkoa tekemättä mitään ja lopulta suht-kiiressä animaatio loppuun. Typeriin bugeihin tietenkin kulutettiin aikaa tunteja, jopa päiviä. Parhaalta tuntuu kuitenkin se, että minulla on valmiina oma ohjelma, joka toimii ainakin omalla koneellani.

Studio 1 -kurssin loppuminen tuntuu jättäneen aukon ajankäyttööni, mutta mitään suunnatonta helpotusta sen lähdöstä en tunne. En lähettellyt tehtäviäni viimeminuuteilla (tämäkin miltei pari tuntia ajoissa! Ja loput tehtävät yleensä enemmän ajoissa) enkä valvonut öitäni paniikissa. Fuksisyksyäni enemmän haittaavalta tekijältä tuntui Keravalla asuminen, joka yhdessä Studio 1:n kanssa kulutti todennäköisesti eniten syksyni ajasta.

Nyt se on ihan oikeasti ohi, uskomatonta! Koko syksyn mittainen uurastus ja vielä vuodenvaihteen viimeinen rutistus. Kurssi toimi itselläni erinomaisena sysäyksenä takaisin opintoihin vuosien työelämästä ja musiikin alan tutkinnon suorittamisesta johtuneen tauon jälkeen. Vähäinen opiskelijamäärä ja intensiivinen aikataulutus takasi sen, että jopa tällainen ikuinen teekkari tutustui väistämättä uusiin ihmisiin. Paniikin perjantai-illat olivat kaikessa tragikoomisuudessaan kohtalaisen ainutlaatuisia.

Ongelmalähtöiseen oppimiseen suhtauduin ensin pienellä varauksella, olin nimittäin aikoinani ollut assaroimassa TKK:n ensimmäisiä OLO-kursseja enkä oikein silloin päässyt siihen sisälle. Vähitellen lämpenin kuitenkin metodille. Useat virikkeet olivat oikeasti hyviä ja innostavia ja asioita joutui tosissaan miettimään ryhmän kesken. Eivät ne aina tietenkään olleet yhtä onnistuneita, mutta loppujen lopuksi mielestäni OLO oli hyvä tapa päästä Javaan sisälle. Oppimistehtävät oli palasteltu yleensä sopivan pieniksi paloiksi eikä niiden selvittämisessä kestänyt kovin pitkään. Valitsin yleensä sellaiset aiheet, jotka kiinnostivat minua eniten, siksi niiden itsenäinen opiskelu oli mukavaa ja ne oli myös helppo selvittää muulle ryhmälle. Purkusessioissa kuuntelin mielenkiinnolla mitä muut olivat saaneet aikaan. Opiskelukaverilta oli myös helpompi tivata tarkennusta kuin luennoitsijalta, jos jokin asia jäi epäselväksi.

Essee oli mielestäni hyvä, vaikkakin työläs tapa selvittää asioita. Saman syksyn aikana kirjoitin kandityöni, joten lyhyempien ja epävirallisempien kirjoitusten tuottaminen ei ollut minulle mikään ongelma. Aikaahan siihen meni enkä aina osannut varata sitä tarpeeksi. Useat lauantaipäivät kuluivat siihen kun vielä viime hetkillä kirjoitin esseetä puhtaaksi ennen keikkaa, sukujuhlia tai muuta lauantai-illalle sovittua ohjelmaa. Käsitekartta ei sopinut työtapana minulle ollenkaan, minulle sen mind mapia tarkemmin rajattu rakenne oli hankala ja rajoittava tekijä. Adoben monipuolisiin vektorigrafiikka- ja kuvankäsittelyohjelmien käyttöön tottuneena minua myös häiritsi käsitekarttaohjelman kömpelö käyttöliittymä ja useiden tärkeiden toimintojen puuttuva tai huono toteutus. Sen ainoan pakollisen käsitekarttani miten kuten läpi rämpineenä palasinkin sitten kirjoittamaan esseitä, jotka paitsi sujuivat paremmin, myös saivat parempia arvosanoja.

Ohjelmointitehtävät olivat hurjia. Tulin kurssille vailla mitään tietoa ohjelmoinnista, html:n kirjoittamista ei oikein voida laskea. Alun koodi oli jatkuvasti täynnä virheitä, kirjoitin ensimmäiset kolme tehtävää Emacsilla ja sain lähteä korjaamaan aina hillittömän pitkää virhelistaa koodia käännettyäni. Toisaalta Emacsilla sain mielestäni hyvän koodausrutiinin ja käsityksen kielen perusteista. Kun vihdoin siirryin Eclipseen hyvissä ajoin ennen graafisen käyttöliittymän mukaanottoa, tuntui siltä että ohjelma piti melkein liikaakin kädestä kiinni ja opasti tyyliin: “ethän vain ajatellut tehdä virhettä seuraavaksi?”. Pidin kovasti seikkailupelimaailmasta jota loimme ja olin todella motivoitunut jokaiseen tehtävään, vaikka ne tuntuivatkin aina aluksi ylitsepääsemättömän vaikeilta. Neljännessä tehtävässä oli mahtavaa kun sai päätökseen koko palasista kootun ohjelman ja se toimi.

Swingin myötä siirryin selkeästi omalle mukavuusalueelleni. Useita vuosia käyttöliittymäsuunnittelun parissa työskenneltyäni tajusin vihdoin, miksi koodarit olivat aiemmin kiristelleet hampaita “siirräpäs tuo elementti tuosta kaksi pikseliä vasemmalle” -pyynnöilleni. Menut, radio buttonit ja paneelit olivat kuin vanhoja kavereita, tuntui mahtavalta saada ne vihdoin tottelemaan suoraan itseäni. Oli myös hienoa nähdä samantien koodauksen tulos ohjelman ulkoasusta ja toiminnasta eikä vain selvitellä kryptisiä virheilmoituksia. Innostuinkin viidennessä tehtävässä säätämään itsekseni graafista ulkoasua vielä vähän omaan suuntaani. Kuudennen tehtävän tulostaulukko oli oikeastaan ainoa, jossa koin vain syvää väsymystä enkä jaksanut enää innostua mistään enkä erityisemmin paneutua asiaan. Loppuprojekti hengitti jo niskaan ja oli mahdotonta saada enää taulukosta mitään järkevää irti. Olin vain tyytyväinen siihen, että pääsin ylipäätään tehtävästä läpi.

Aika tahtoi usein loppua kesken niin ohjelmointi- kuin teoriatehtävien kohdalla. Oli vaikeaa löytää tarpeeksi aikaa perheen, töiden, muusikon keikkojen ja muiden opintojen lomasta. Lapsetkin oppivat kysymään “äiti, aiotko taas koodata läpi yön?”. Usein epätoivo iski ja lujaa, varsinkin silloin kun lapset sairastuivat juuri ennen ohjelmointitehtävän deadlinea ja miehellä oli pakollisia kokouksia. Onneksi sain lastenhoitoapua sukulaisilta, mutta silti välillä jouduin koodaamaan aivan yötä päivää debugaten samalla kun tein lapsille ruokaa ja irkaten sylissä nukkuvan kipeän lapsen yli. Osan aikaa olin katkeran kateellinen muille opiskelijoille, jotka tuntuivat vastaavan vain itsestään ja omista opiskeluistaan, vaikka olihan sitä muuta elämää toki muillakin. Kurssin loppuprojektissa myös etenevä raskauteni tuotti lisäongelmia. Ei ollut enää fyysisesti mahdollista tehdä ylipitkiä päiviä tai raahata repussa mukanaan sekä painavaa läppäriä että paksuja Java-kirjoja. Joskus tuntui siltä, että pysyin ylipäätään järjissäni vain teen ja suklaan voimin. Onneksi olin osannut ennakoida jaksamiseni ja jakaa työmääräni tasaisesti niin, että missään vaiheessa en joutunut koodaamaan loppuprojektiani yötä myöten. Järkevän aikataulutuksen ja hyvän itsekurin ansiosta projektin koodaaminen olikin lopulta paljon vähemmän stressaavaa kuin syksyn ohjelmointiharjoitukset.

Kuten monet muutkin ovat todenneet, loppuprojekti oli kurssin parasta antia. Olin innostunut aiheestani ja todella tyytyväinen lopputulokseen, joka mielestäni sekä näytti hyvältä että toimi hyvin. Tein alle kouluikäisille lapsille suunnatun matematiikkaohjelman Ötökkämatikka, jota testasin omilla lapsillani (3v 10kk ja 1v 10kk). Lasten peli oli fiksumpi aihevalinta kuin tajusinkaan. Oli helppoa perustella perheelle koodaamiseen kulunutta ajankäyttöä kun lapsetkin tiesivät konkreettisesti, mitä äiti tekee kaiket illat. Kun sain ohjelman graafisen käyttöliittymän toimimaan, innokkaita testaajia riitti. Ötököiden vektorigrafiikan piirtäminen sai kolmivuotiaan istumaan tietokoneen vieressä hiiskumatta yli kahden tunnin ajan. Animaation tekeminen taas sai asiantuntevia arvioita osakseen. Pelin eri versiot myös viihdyttivät molempia lapsia sillä välin kun itse jatkoin toisella koneella koodaamista tai loppuraportin kirjoittamista.

Osa kurssilla olleista muista opiskelijoista jatkaa kevätlukukautta, osa lähtee armeijaan. Minä jään kotiin äitiyslomalle hoitamaan maaliskuun lopulla syntyvää kolmatta lastamme. Vaikka tuntuukin haikealta jättää hyvin vauhtiin päässeet opinnot taas joksikin aikaa, tiiviin syksyn jälkeen on hyvä hengähtää – tai ainakin vaihtaa stressinaiheet toisiin. Olisihan se ollut mukavaa jatkaa samantien Studio 2:lle, mutta toisaalta eipä tämä korkeakouluopiskelu etene yhtä suoraviivaisesti kuin lukio-opinnot. Kun tulen äitiyslomalta takaisin, törmään varmasti myös tulevilla kursseilla tältä kurssilta tutuiksi tulleisiin ihmisiin. Ja tulihan tässä samalla todettua sekin, että mikään ei yhdistä ihmisiä niin kuin tiukat aikataulut ja haastavat opiskelutehtävät.

Karo

PS. Javaan ja ohjelmointiin muuten kilahdin totaalisesti. Vaikka käytettävyys onkin ensisijainen intohimoni, pitää selvitellä missä määrin voisin jatkaa samalla myös koodausopintoja eteenpäin. Tämä ei jää tähän!

Aivan aluksi haluaisin kiittää assareita, varjoassareita, oman oloryhmän assareita, omaa oloryhmää sekä muita kurssin samanaikaisesti suorittaneita. Kurssi on tässä vaiheessa jo käytännöllisesti katsottuna ohi ja selvisin studio1:stä merkkitilaus lähtee mitä pikimmiten. On aika irtaantua Java-maailmasta ja tarkastella kurssia ulkoapäin.

Vaikea uskoa, että kurssin aloitustilaisuudesta on jo niin pitkä aika. Ensimmäiset luennot ja harkat ovat vieläkin selkeinä mielessä. Syksy ollaan vihdoinkin saamassa päätökseen, näin tammikuussa. Paljon on näpytelty niin koodia kuin teoriaakin, mutta ollaanko opittu yhtään mitään? No, kaipa. En olisi kurssin alussa projektia itse saanut aikaiseksi (tai en tiedä, en ollut kokeillut). Uusia juttuja olivat enumeraatiot, rajapinnat, abstraktit luokat, säikeet ja swing. Lista on pitkä. Opin, että aina on opittavaa. Ja vanhankin asian osaamista voi aina parantaa ja automatisoida.

Jokaviikkoiset dedikset. Voi tuska. Toivathan ne rytmiä ja järjestystä elämään. Syklisyyttä. Elämää palautuksesta palautukseen. Stressiä.

Kooditehtävät opettivat itselleni kuinka tärkeää testaus on. Huolellisuus alusta asti ja edessä olevan tehtävän kokonaisvaltainen ymmärtäminen, asioita joihin tulen keskittymään. Joissain tehtävissä turhalta työltä olisi voinut välttyä ainoastaan lukemalla ensin kokonaan ohjeet.

Graafisten juttujen astuttua mukaan kuvioon into koodaamiseen kasvoi. Ohjelma ei enää ollut pelkästään jokin juttu, joka tulostaa riviä rivin perään yhdellä napin painalluksella. Seikkailupelistä eroon pääsy oli toinen käännöskivi kooditehtävien teossa. Aloitettiin uusi ohjelma, aivan alusta. Mikä positiivinen, ja alussa niin kovin turhauttava, muutos olikaan siirtyä Swingin tekemiseen. Tietysti parasta oli se, että pääsin ylpeilemään kolmannen vuoden AS:laiselle opiskelijalle, joka oli itse vasta äskettäin oppinut saman.

Teoriatehtäviä kammoksuin koodeja enemmän. En ole koskaan pitänyt kirjoittamisesta, varsinkaan aiheista, joita on vaikea käsittää ja muotoilla sanoiksi. Käsitekarttojen tekeminen osoittautuikin hiukan mielekkäämmäksi siinä mielessä, että sanamäärä pysyi pienenä ja käytettävä työkalu oli aivan mielettömän kätevä. Olivat ne hiukan esseemäisiä, mutta.. nopeampitekoisia. Tosin palautuksen tuoma helpotus poisti muistista kaikki kirjoittamisen aikana opitut asiat ja todellisen käytön esimerkiksi säikeitten tai Swingin osalta tajusi kunnolla vasta kokeiltuaan itse.

Olot.. Noh.. Niin. Hiukan ristiriitainen olo jäi oloista. Kyllähän siellä keskusteltiin ihan järkeviä melko usein, mutta teorian vienti A142:n ulkopuolelle ei tainnut sujua. Uudestaanhan ne asiat oli käytävä läpi, kun niitä oikeasti tarvitsi. Oppimistavoitteita tuli tehtyä ja muistiinpanoja jätettyä kotiin, mutta koska tehtävä harvoin oli yhden ihmisen vastuulla muisteltua sai kuitenkin oleellisimman kerrottua. Stormaamisen hienous tuli esille projektiaiheita miettiessä ja irkkibotin ominaisuuksia valitessa, lappujen määrä oli upea! Hifistely oli kyllä.. vaikka voisi ehkä kiinnostavaksi kehaista. Ryhmäläisillä oli hiukan erilaiset lähtökohdat aiheeseen, ja harvoin saatiin aikaan keskustelua johon olisi osallistunut edes puolet ryhmästä. Uskon kuitenkin, että suurin osa oppi jotakin Javasta, mitä ei olisi oppinut itsensä kanssa samankaltaisten ihmisten muodostamassa ryhmässä.

Projekti, koko kurssin kivoin ja kauhein osuus. Valinnan vapaus ja vaikeus. Ei valmista tehtävänantoa – rajattomat mahdollisuudet ja pakko miettiä tarvittavia luokkia ja metodeja. Tuli tehtyä, mutta kuinka hyvin. Vieläkin harmittaa suunnitelman puute, mutta en kuitenkaan käyttänyt liikaa aikaa mihinkään. Siitä kiitän onneani. Korjauksia en juurikaan joutunut tekemään, apeja en lukenut lähes ollenkaan.

Yhteisistä projekteista kammoksuen muistelen irkkibottia. “Vapaaehtoisuus” ei ole kyllä minun juttuni. Toteutin oppimistavoitteeni arkkitehtuuria miettimällä, ihan jees ensimmäiseksi kerraksi.. uudestaanhan sen Pekka joutui tekemään.. Mutta, opin Reflectionin.. tai sen olemassaolon. Ominaisuuksien tekemisestä jäikin vähän positiivisempi kuva. Laurin kanssa väännettiin oppilasnumeroihin reagointia. Ihan mieletöntä mitä Javalla saa aikaan! Labyrinttejä selvittävä botti olikin aivan oma keissinsä. Se ei niinkään ollut ryhmätyötä, muuten kuin ideoinnin osalta.

Loppujenlopuksi olen tyytyväinen kurssilla oppimiini asioihin sekä iloinen, että pääsen niistä eroon. System.out.println(“Good bye world!”);

palautettu!

Tänään oli tarkotuksena herätä aikasin ja vääntää loppuraportti kasaan. Noh, eihän mun suunnitelmat koskaan pidä! Sain kuitenkin luokkakaavion tehtyä! Vihdoinkin, eikä edes ole koodi valmiina.. eiq

projektin pituus noin 1800 riviä,
käytetty aika noin 60 tuntia ehkä, joista 3 doccaukseen

kauan odotettu luokkakaavio!!

ja docit

Eipäs ollutkaan ihan supervalmis! 5 tuntia sain vielä tänään upotettua, kolme niistä meni doccaamiseen. Nyt pelissä myös intro ja outro, päivittelen sitä aina sitä mukaa myös nettiin kun muutan jotakin. Pelailkaa ja antakaa palautetta!

Sain pelini pelattavaan muotoon!!! Kuin siistii!

http://users.tkk.fi/~alipiain/peli.jar siellä lepääpi

Aloitan loppupuheenvuoron niin kuin Jutta Urpilainen ja haluan kiittää kaikkia.

Nyt takana on 6 ohjelmointitehtävää, 5 teoriatehtävää, 10 OLO-sessiota, robottiturnaus, irkkibottisessio, tuhansia tunteja laatuaikaa javan kanssa, useita pitkiä pizzaperjantai-iltoja paniikissa ja vihdoin myös projekti. Edessä häämöttää vuoden verran metsässä ryömimistä, liikaa univelkaa ja elämistä ilman yksityiselämää.

Nyt, kun studio 1 on takana voin ylpeänä katsella saavutuksiani ja ajatella kaikkea sitä työmäärää, mikä studiolle on uhrattu. Olen syksyn aikana jotenkin salakavalasti oppinut paremmaksi koodariksi kuin olisin koskaan ajatellut. Olen myös oppinut, että koodaus voi joskus olla jopa hauskaa. Studio 1 ei pelkästään opeta javaa vaan se myös yhdistää infofukseja tavalla, jota muiden kiltojen fuksit eivät koe. Ja onhan studio 1 yksi tkk:n laajimmista kursseista. Studio 1 oli ihan kokemisen arvoinen kokemus. Ainakin voin jatkossa esitellä kavereille tekemääni peliä, Ultimate Defense:iä.

En ole ihan varma, mitä loppupuheenvuorossa pitäisi sanoa; taidan olla ensimmäinen meidän ryhmästä, joka tekee tämän. Huomasin vasta tänään, että moni meidän fukseista pitää projektipäiväkirjaa netissä. Minä en pitänyt oikein minkäänlaista päiväkirjaa, projektisuunnitelmakin muodostui vasta koodatessa, enkä oikeastaan ole ollut paljon minkäänlaisissa yhteyksissä Keravan ulkopuoliseen maailmaan sitten studiotentin. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin erittäin tyytyväinen peliini: Ultimate Defense:in.

Tänään on sunnuntai. Huomenna lähden Riihimäen Viestirykmenttiin ja kunnolla palaan vasta vuoden kuluttua. Vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, että tässä se nyt oli, fuksisyksy, vapaus. Vaikka alitinkin projektin ajankäyttösuunnitelmani jotakuinkin reilusti, yhteensä käytin projektiin luultavasti jotain 80 ja 95 tunnin väliltä, en nimittäin pitänyt mitään päiväkirjaa ajankäytöstäni, en siltikään ole joulukuun puolenvälin jälkeen ehtinyt tekemään paljon muuta, kuin projektia. Enkä siksi ole ehtinyt, tai oikeastaan halunnutkaan, ajatella tulevaa vuotta. Ehkäpä viimeiset vapaat viikkoni olisi voinut käyttää hieman paremminkin, mutta eivät ne hukkaan heitettyjä olleet. Fuksisyksy on ollut mukava ja siitä haluan kiittää kaikkia meidän fukseja ja muita, jotka ovat olleet osana sitä.

Laitan Ultimate Defensen nettiin saataville, kun ehdin ja jaksan. Tänään ei varmaankaan resursseja siihen riitä, mutta ehkä ensimmäisillä lomilla.

- Aleksi Tiira

Ömmm! Mitäköhän oonkaan tehny hmhmhmm..

Tuntisaldo; eilen lähelle neljä tuntia, tänään kaksi.

Poistin luokan ja enumeraation. Olivat vissiin turhia kun pärjää ilmankin? Yksi seinä reagoi jo hiukan klikkailuihin, ja pelin voi voittaa. Loput seinät toimintavalmiuteen, riittävän vaikea juoni ja peli on lähestulkoon palautuskunnossa.

Lisäsin jo aikaisemmin luotuun ohjeet valikosta avattavaan ohjeikkunaan myös hiukan sisältöä. Ei kai liian tarkkoja ohjeita jaksa tehdäkään.

Ihanaa, että projektin dediksen lähestyessä ei ole enää hirveä epätoivon tunne. Tämähän tuntuu valmistuvan. Jopa ajallaan ilman erityisempiä viime hetken yökoodauksia, jos hyvin käy! Huohh.. on tää kyl aika tätä itseään

Yrityksissä mietitään kuumeisesti miten selviytyä talouskriisistä mahdollisimman vähin vaurioin. Näyttää siltä, että lomautukset ja irtisanomiset on otettu käyttöön ehkä jopa miettimättä mitä muita vaihtoehtoja olisi tarjolla. Eräs rekrytointikonsultti kolleegani kertoi, että jotkut hänen yritysjohtaja asiakkaistaan ovat jopa todenneet, että “on se hyvä kun saa kunnon syyn irtisanoa kaikki tarpeettomat, vätykset ja typerykset yrityksestä”. Kolleegani sanoi vastanneensa, että onpa ollut huonoa  johtamista, jos ihmiset ovat regressoituneet yrityksessä tuollaiselle tasolle.

Kun siellä johtoryhmien kokoushuoneissa mietitään selviytymistä ja omistajan miellyttämistä niin kannattaisi harkita ajatuskulun täydellistä suunnanmuutosta.

Olemme voittamisbusineksessa

Nykymaailmassa on enää vaikeaa löytää niche tuotteita tai palveluja, kaikkea on tarjolla yllinkyllin ja erilaisten toimijoiden määrä lisääntyy huikeaa vauhtia joka päivä. Kilpailuetua on vaikea synnyttää. Onkin siis ajateltava toisin ja ryhdyttävä miettimään “missä voimme voittaa”. Mikä on se yrityksen toiminnan tai markkinoiden osa-alue missä voidaan voittaa vaikka monet haasteet tuntuvat vievän kaiken huomion.

Voittaminen on myös tehtävä näkyväksi. Urheilukilpailussakin on selvää, että kaikki ovat mukana voittaakseen. Toisia kannustetaan ja keskitytään itse tekemään parhaansa. Olin yrityskonsulttina edellisen laman aikana ja niiden kokemusten perusteella yrityksissä ihmiset toimivat aivan päinvastoin. He ryhtyivät kilpailemaan työpaikoista ja suosiosta, mutta ei näkyvästi. Sen sijaan, että he olisivat tehneet parhaansa he tekivät huonoimpansa; vetivät mattoja toisten jalkojen alta, puhuivat pahaa toisista, eivät antaneet riittävästi tietoa, että työkaverit olisivat onnistuneet tehtävissään, klikkiytyivät, tulivat ruskeakielisiksi.

Vetoan suomalaisiin yrityksiin ja niiden henkilöstöihin: tehkää tällä kertaa toisin! Miettikää missä tilanteessa olette ja miten siinä tilanteessa voidaan voittaa. Irtisanotuksi joutuminen on lopulta pienempi paha kuin se, että aiheuttaa turhia ja ylimääräisiä vaikeuksia omalla juonittelullaan ja pahantahtoisuudellaan. Sitäpaitsi kunnollisella yhteiseen voittamiseen tähtäävällä keskustelulla ja yhteistoiminnalla saatetaan löytää ideoita, jotka auttavat sekä yritystä että sen ihmisiä.

Hyvä johtaja johtaa joukkonsa voittoon, ei häviöön. Edellisen laman aikana koin, että johtajat hädissään eivät laittaneet henkilöstön säälittäville juonitteluille pistettä. Heikoimmat johtajat ja esimiehet menivät jopa mukaan noihin arveluttaviin peleihin uskoen vahvistavansa omia asemiaan sillä tavoin. Monet varmaan epäoikeutetusti niin tekivätkin, sillä suomalaisessa johtamisessa on paljon kehittämisen varaa kun tarkastellaan sitä voittavien tulosten saavuttamiskyvyn näkökulmasta. Säälittävät, heikkojen johtajien sallimat pelit vähensivät yritysten kyvykkyyttä löytää tietä ulos kriisistä ja hidastivat uuden menestymisen aikajakson alkamista.

Voittaminen on voittamista ja siihen päästään voittavilla ajatuksilla ja teoilla. Jos tähtäät toiminnallasi toisten häviämiseen olet aiheuttanut tappiota ja tuhoa. Voitat, jos vertaistesi joukossa voitat itsesi. Voittaja antaa arvostuksen ja kunnian myös toisten voitoille, on muistettava, että voiton hedelmät putoavat yhteiseen koriin.

Voittaminen on myös oppimista. Olisiko nyt aika oppia yhdessä voittamaan?

Haluan lopuksi huomauttaa, että oma kaavioni voittamiselle on win+win+(win). Todellista voittamista on, kun molemmat osapuolet voittavat ja aiheuttavat voittavia vaikutuksia myös kolmansille osapuolille. Perinteinen “win-win” ajattelu saattaa johtaa partnership-egotismiin ja sitä paitsi win “miinus” win on yhtäkuin nolla, eli nollasummapeli. Kirjoitan näistä aiheista lisää jossain seuraavassa blogissa. Plus-summa pelistä voi lukea reilun pelin hengen puolestapuhujan Gustav von Hertzenin erinomaisesta kirjasta “The Spirit of the Game”. Kilpailu ja yhteistyö eivät sulje toisiaan pois, tiedettiin jo tuossa v. 1993 kirjoitetussa kirjassa (Gummerus).

Embora já tenha se passado algum tempo, relembro como se fosse ontem o dia em que o Circuito Chauás Race 2006 recebeu os atletas na Riviera de São Lourenço para sua 2ª etapa de corrida de aventura no dia 29/abril.

Este foi um dos primeiros relatos em que dei vazão à emoção de uma prova de aventura em palavras, trazendo quem o lê para dentro do texto e da aventura.

http://www.chauas.com.br/race/2006/riviera/index.php

O trajeto desta prova de aventura revezou as modalidades mountainbike, natação, trekking, costeira e canoagem, além de orientação e navegação por mapa e bússola. Completaram a prova 48 duplas, sendo 4 femininas, 11 mistas e 33 masculinas, percorrendo os 46km de prova num dia de muito sol e muita espectativa.

A Equipe Voitto correu a prova na formação em dupla mista, Denis Luque e Carol de Biasi. Antes da largada, os preparativos. O nervosismo estava estampado no rosto da Carol, que faria sua primeira prova de aventura. Equipamentos, bike, mochila, trancinhas e o capacete! No briefing já tiramos algumas dúvidas sobre o trajeto, e percebemos que na volta não seria nada fácil nadar com as bikes…

Dada a largada! Pedalamos saindo de trás do shopping contornando a rotatória no sentido leste, todo mundo pedalando muito! Contornamos o morro até a Praia do Guaratuba, onde percebemos sua extensão… 10km lá longe até o Posto de Controle 1 (PC1). Muitas equipes se agrupavam e revezavam o vácuo para ganhar eficiência na pedalada, pois a areia era um bicho a mais para a gente vencer. Agrupamos e desagrupamos, a pedalada de explosão foi sofrida para poder manter o ritmo. Cruzamos o Rio Itaguaré que desemboca na praia, carregando as bikes nas costas com água chegando até a cintura, condição de maré baixa. Com a bike no chão, pedalamos até o PC1 / AT1 (AT=Área de Transição) onde fizemos a transição para o trekking.

Corremos um trecho de praia até o Rio Guaratuba, no canto da praia e margeamos pelo mangue até o PC2, vencendo os atoleiros e passando algumas equipes. Cruzamos o rio a nado, água fria e escura. Saímos correndo para o trekking contornando o Morro do Itaguá, onde já pegamos um certo “congestionamento” de equipes na trilha. O trecho de costeira começou estreito, havia um passa-passa entre as equipes e lá fomos nós contornando o morro pelas pedras, escalando algumas, escorregando em outras, vencendo alguns paredões, e a maré subindo… Passamos por um PC de checagem ao final dos 3 km de costeira e corremos pela Praia de Boracéia num passa-passa pela 4ª colocação até a entrada para a avenida. Estávamos na 5ª colocação entre as mistas ao sair da praia, no ponto onde havia uma passarela que… vupt… ficou lá em cima e nós por baixo. Cruzamos a rodovia e ganhamos uma posição, deixando a outra equipe na passarela. A avenida era looooonga… o cansaço queria incomodar, percorremos toda a avenida cotrolando o quanto a outra equipe mista se aproximava ou se afastava de nós… Corre!!!  Alivia…  Corre!! Alivia… Corre!! Finalmente chegamos ao PC3 / AT2 para o duck num trecho de canoagem pelo Rio Guaratuba.

Escolhemos rapidamente um duck e os remos, caímos na água e zarpamos. A outra equipe mista chegou quando saímos. Passamos uma equipe masculina logo no início da canoagem rio abaixo, algumas curvas e a outra equipe mista já estava no nosso cangote. Remamos forte a abrimos uma certa vantagem no trecho mais largo do rio. Da metade pra frente sentimos que a maré subia, e o que era rio abaixo virou contra a corrente. Remamos por 2 horas num trecho de muito sol e sede, passamos outras equipes masculinas e chegando ao PC4 / AT3 lá vinha a outra equipe mista nos alcançando… Transição para o trekking, pularam na nossa frente. Neste ponto tínhamos que superar, além do cansaço, as dores. Passa-passa no trekking, contornamos o morro e seguimos a trilha no vácuo da outra equipe, entramos na Praia do Guaratuba e corremos até o PC5 / AT1 onde estavam as bikes, chegando na cola do nosso concorrente!

Nossa transição demorou mais. Clipes e mochilas pra lá e pra cá, reiniciamos o trecho de pedal seguindo pela praia no sentido oeste. Eu já estava imaginando como cruzaríamos o Rio Itaguaré. As primeiras equipes que passaram por ele na volta literalmente nadaram com as bikes! Nós chegamos nele e a organização desviou o trecho contornando por uma trilha single até a rodovia, onde cruzamos o rio pela ponte, e depois outra trilha single até a praia. Pedalamos novamente na praia e avistamos a outra equipe mista próxima ao Morro de São Lourenço! Aí pedalamos com “sangue no zóio”!! Contornamos o morro até a Praia de São Lourenço, Riviera. A praia estava irreconhecível: lotada! Pedalamos beirando o mar e desviando dos banhistas, na cola da outra equipe! Passamos por eles na fúria! O desafio agora era manter a pequena margem de vantagem e ainda achar a saída para o shopping, local da chegada. Informação de salva-vidas: “próxima quadra”! Acertamos a entrada e pedalamos até queimar as pernas! Cruzamos a linha de chegada em 5h56min, na 4ª colocação, apenas 3min à frente da outra equipe.

Só aí tiramos a tal da foto oficial… esquecida na correria da largada. Checagem de equipamentos, tomamos uma penalização e ficamos com a 5ª colocação, mas valeu aquele esforço de chegar na frente da outra equipe amiga, com a qual viemos disputando posição praticamente durante toda a prova. Nos cumprimentamos e tiramos foto juntos, foi uma delícia aquela disputa!! Ah… agradecimentos aos que nos “pilharam” durante a prova, juntamos energia a cada palavra. Valeu!

                Denis Luque

Onnitteluni Nina Suomalaiselle, joka todellisen äänivyöryn turvin rynni Helsingin Kaupunginvaltuustoon. Yli 1700 ääntä on loistavaakin mahtavampi saavutus henkilölle, joka henkilökohtainen vaalityö oli rajoitettua tärkeän ETYJ erikoisasiantuntijatehtävän, joka piti hänet arkena Haagissa, vuoksi.

Tällainen äänimäärä kertoo siitä, että Helsinkiläiset ovat todellakin valmiita kehittämään kaupunkiaan kohti avoimuutta, kansainvälisyyttä ja suurempaa yhteistä hyvää.

Voittaja oli myöskin Kokoomus. Harry Bogomoloff muistutti, kuinka ei ole pitkä aika siitä kun kannatuslukemat olivat 17% tienoilla. Kolmanneksen nousua noista ajoista voi kutsua todelliseksi voitoksi! Onnittelut Kokoomukselle ja puheenjohtaja Kataiselle.

Olen innoissani siitä mahdollisuudesta, joka syntyy kun Nina Suomalainen tuo vaikuttavan kansainvälisen osaamisensa meidän stadilaisten käyttöön ensi vuoden alussa. Globaalien tsunamien aallot lyövät tänne meille saakka ja tarvitsemme laaja-alaisia osaajia, jotka eivät panikoi vaan pitävät pää kylmänä myös heikoimpien puolta.

Onnea ja voimia Ninalle tärkeään tehtävään!

Tälläinen sutkautus tuli vastaan Stephen Hawkingin nimekkäässä Ajan lyhyt historia -teoksessa:

Cygnus X-1 on yritetty selittää myös ilman mustaa aukkoa, mutta nämä mallit tuntuvat varsin keinotekoisilta. Musta aukko näyttää olevan ainoa luonteva selitys Cygnus X-1:n havainnoille. Siitä huolimatta olen lyönyt Kalifornian teknisen korkeakoulun Kip Thornen kanssa vetoa siitä ettei Cygnus X-1 ole musta aukko! Veto on minulle eräänlainen vakuutus. Olen paiskinut paljon töitä mustien aukkojen parissa ja se on kaikki osoittautuu turhaksi, jos mustia aukkoja ei olekaan. Siinä tapauksessa kuitenkin voitan lohdutukseksi vedon ja Kip Thorne tilaa minulle neljäksi vuodeksi Private Eye -lehden. Jos taas mustia aukkoja on olemassa, minä tilaan Kipille yhden vuosikerran Penthousea.

Jos pelaa korttinsa oikein, voittaa aina.

Luvussa Kustannushinta ja voitto päätyönsä keskeneräiseksi jääneestä kolmannesta osasta Karl Marx käsittelee lisäarvon muodostumista. Lisäarvoteoria on yksi Marxin teorian ydinosista.

Karl Marx: Pääoma III, Kustannushinta ja voitto