Sosiaalinen media on muuttanut ihmisten ja sisältöjen valtasuhteita merkittävästi. Aikaisemmin sisältöä oli vähemmän, ja se oli harvempien hallussa. Jos tietoa halusi, piti sen eteen nähdä vaivaa.

Nyt Tietoa on liikaa ja ihmisten kanssakäyminen on keskiössä. Tieto pyrkii ihmisten luo, mutta sen on nähtävä vaivaa.

Suurinpiirtein näin:

Olen viime aikoina miettinyt perustuloa, kansalaispalkkaa tai miksi ikinä sitä haluaa kutsua. Kun työskentelen ei niin helpossa tilanteessa elävien nuorten kanssa, on ajatus vain kirkastunut. Ajattelen, että perustulo kansalaistaa. Tarkoitan, että on yhteiskunnasta syrjäyttävää joutua elämään erilaisten tukien varassa.  Sosiaaliturva on syyperusteinen. Kun en muuten selviydy, en pärjää omillani, tarvitsen ja saan tukea. Jos ensi- tai viimesijainen toimeentulo (riippuu näkökulmasta) olisi perustulo, lisäisi se tasa-arvoa kansalaisten kesken.

Esimerkki: lauantaina torilla kulkee monenlaista väkeä. Ylempi virkamies pysähtyy kahvilaan lukemaan lehteä. Kun hän nostaa katseensa, hän näkee opiskelijapariskunnan ostamassa viipurin rinkeliä. Heidän vieressään hoitovapaalla oleva sairaanhoitaja kiistelee lapsensa kanssa ilmapallon ostamisesta. Läheiseltä bussipysäkiltä kuuluu remakkaa naurua. Kadun miesten kööri on kokoontunut aamun ensimmäisille. Heille kaikille maksetaan perustuloa, jonka kartuttamiseen veroina he mahdollisuuksiensa mukaan osallistuvat. He myös tietävät tämän toisistaan.

Perustulo mahdollistaa valinnan erilaisten elintasojen ja elämänlaatutavoitteiden välillä. Se kannustaa tekemään työtä, kun kaikki tulo on ekstraa. Ennen kaikkea perustulo voi olla jaettu kokemus tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisen toimilla ja omalla aktiivisuudella on väliä.

Kuulun niihin pieniin tilastotieteellisiin ihmeisiin jotka ovat asuneet koko elämänsä erilaisissa yhteisöissä ja kommuuneissa. Kyllä, luit oikein, koko elämäni. Kasvoin isäni johtamassa majatalossa ja ympärilläni on aina pyörinyt monenlaisia ihmisiä erilaisista elämänpoluista. Kotini jaettiin aina noin 10-60 muun ihmisen kanssa vuodenajoista ja viikonlopuista riippuen. Olen siis sanalla sanoen juurikin yhteisöllisyyden kasvattama lapsi. 16-vuotiaana matkani alkaessa kotoa kohti Helsinkiä on asumismuotoihin kuulunut eri kokoisia ja muotoisia, muiden johtamia yhteisöjä kunnes 21-vuotiaana päätin, että perustan oman ison kommuunin Helsingin keskustaan. Kommuunissa oli vakioasujia 6-7 riippuen siitä, halusiko joku asua pienimmässä huoneessa ilman ikkunaa, vai annettiinko se vain studiokäyttöön. Näiden 7 ihmisen lisäksi jokapäiväiseen elämäämme kuuluivat asukkien tyttö- ja poikaystävät, säädöt, joskus koirakin ja erinäiset ystävät. Elämää riitti.

Suurkommuunista tulikin sitten tähänastisen elämäni paras koti (ellei isän kotia lasketa;), jossa viihdyin melkein 6 vuotta päävuokralaisena ja kattomme alla eli eri ikäisiä, kokoisia ja luonteisia kulkijoita erilaisista kansalaisuuksista. Kun elämääni tuli suurempia muutoksia ja vihdoinkin menojalka alkoi vipattamaan jätin kommuunin johtamisen veljelleni ja laitoin uuden kommuunin J:n kanssa pystyyn toiseen osaan Helsingin keskustaa. Tällä kertaa kuitenkin kyseessä oli pienempi, vain neljän hengen kokonaisuus hiukan modernimmassa asunnossa. Tarkoitus oli ensin löytää koti Lauttasaaresta jossa olisin ollut edes vähän lähempänä luontoa ja pois ihan ydinkeskustan alueelta, mutta jostain syystä elämä päätti että paikkani olisi vielä keskustassa. Hyvä sinänsä niin, koska asun optimaalisella paikalla jonka läheisyydessä on Helsingin neljä mahtavinta kauppaa: Ruohonjuuri, Kampin K-Supermarket, Punnitse & Säästä sekä Maatilatori Eat & Joy.

Toki olen koko elämäni, varsinkin suurkommuuniakoinani, saanut ihmetystä siitä miten ihmeessä jaksan ja pystyn jakamaan monelle niin neuroottisuuteen asti tärkeää elintilaa muiden sotkijoiden kanssa – jopa sellaisten joiden kanssa ei aina mennyt oikein mielipiteet yhteen. Luulisi, että kun koko elämänsä on saanut käydä läpi erinäisissä yhteisöissä olleita konflikteja ja hassuja tilanteita, olisin jo kyllästynyt siihen. Eikö minulle muka riittänyt se että sain asua nuoruuteni yhteisöllisesti perheessä? Kaikkihan sen tietävät että kodista poistuminen ja maailmaan astuminen yksin on tärkeä riitti aikusuuteen ja itsenäiseen elämään. Itse en nähtävästi tiennyt. Koen että ilman niinkin tiiviin yhteisöllisyyden kuten kommuunin osuutta elämässäni minusta olisi tullut hyvin paljon kovempi ja joustamattomampi – tai niinkuin ystäväni sanovat: “anaali”. Koen hyvin vahvasti yhteisöasumisen olevan yhteiskunnassamme sukupuuttoon kuoleva ilmiö jota kannattaisi rohkeasti haalia ja ylläpitää. Kommuuniasuminen antaa mahdollisuuden haastaa laajentamaan käsitystä jakamisen ja antamisen tärkeydestä.

Osallistuin pari kuukautta sitten keskusteluun eräällä foorumilla kommuuniasumisen ja yksilöasumisen eroista. Foorumin keskustelu alkoi erään tytön purkauksesta valittaa miksi Helsingin keskustan yksiön vuokrahinnat ovat sairaalloisen paljon kalliimpia kuin esimerkiksi kolmioiden ja neliöiden. Purkaustaan argumentoiden hänellä pitäisi mielestään yksilönä olla oikeus asua Helsingin keskustassa samaan hintaan kuin perheidenkin. Melkein kuin ihmisiä jotka haluavat olla yksin syrjittäisiin. Mietin että näinkö pitkälle ollaan menty itsemme eristämisessä ja omien rajojemme ja tilamme suojelemisessa? Eihän siitä Suomen historiassakaan ole pitkä aika kun yksiöasuminen oli aika kaukainen idea tutun ja turvallisen yhteisöajattelun ulkopuolella. Perhe, suku, kylä ja heimo – ne ovat värittäneet koko maailmanlaajuista historiaamme. Lapset leikkivät kylällä kuin koko kylä olisi ollut yksi iso koti ja naapuritalon lapsia pystyttiin hakemaan heidän kodista asti ilman etukäteen tehtyjä puhelinsoittoja vanhempien luvalle. Jääkaappikin jaettiin lasten kesken. Jos sattui kylässä olessaan tulla nälkä niin eiköhän se “mutsi sponssannut”.

Tätä mentaliteettia olen halunnut pitää yllä omissa kommuunikäytännöissä. Olen esimerkiksi ollut enemmän kuin kerran ylpeä siitä miten hyvän paikan olemme saanut luotua niille yhteisömme nuorimmille jäsenille jotka ovat ensikertaa muuttaneet Helsinkiin ja päätyneet jostain oikusta kommuuniimme. He ovat saaneet turvallisen ympäristön poissa kotoa, keskellä Helsingin keskustaa, josta tehdä tutkimusmatkoja ympäristöönsä ja lähteä rakentamaan omaa itsenäistä elämää. Yhteisöstämme oli hyvä ponnistaa ja sinne oli turvallista palata takaisin.

Nykyajan yhteisöllisyys on hyvin virasto- ja teknologialähteistä. Kontakti tuntemattomiin ihmisiin on tehty anonyymiksi ja bussissakin istutaan aina ensimmäiseksi niihin tuoleihin joissa ketään ei ole vieressä. Ja kun seuraavalla pysäkillä joku kömpiikin siihen ja koskettaa sinua tunnetaan olo kiusaantuneeksi – etkö nähnyt että tämä oli minun tilani, olin tässä ensin? Jos ei ole tottunut vieraiden ihmisten läsnäoloon, jota yhteisöeläminen väkisinkin tuo elämään, on taipuvaisempi olemaan välinpitämätön tai jopa vihamielinen näitä tuntemattomia ihmisiä kohtaan.

Yhteisöllisyys, yhteisöt ja yhteisöllinen elämä ovat ihmisen olemassaololle ja toiminnalle välttämättömiä prosesseja ja rakenteita. Emile Durkheimin mukaan yhteisyyden tunne pitää yhteiskunnat koossa ja on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohjana. Perinteiset heimoarvot murtuvat helposti teknisen ja yhteiskunnallisen kehityksen alle joka suosii liikkuvuutta niin fyysisessä, henkisessä kuin sosiaalisessa mielessä. Arvotkin erilaistuvat ja yksilöityvät. Uskon kuitenkin, että mitä yksilöllisemmäksi tulemme, sitä tärkeämpää on pitää kiinni yhteisöllisyydestä. Ihminenhän hakeekin turvaa perheeltään sekä työ- ja asumisyhteisöstään kun kokee vieraantuneisuutta ja muuttuu pelkästään “liian suuren maailman yhdeksi pieneksi osaksi”.

Kommuuniasumisen ihmeellinen maailma. Jokainen tuo yhteisöön jotain. Hyvässä ja sotkussa.

Tottakai on selvää että kaikille ei kommuuniasuminen vain sovi. En ole sanomassa että kaikkien pitäisi irtisanoa vuokrasopimuksensa ja laittaa iso kommuuni pystyyn. Mutta mielestäni kommuuniasuminen on myös paljon parempaa kuin valtavirran käsityksistä olen nähnyt – kun teet sen oikein. Voisin suositella kommuuniasumisen kokeilua niille ihmisille jotka ovat valmiita haastamaan oman käsityksensä yksilöitymisestä. Voihan sitä toki etsiä yhteisöllisyyttä muistakin paikoista, mutta sanottakoon että kommuuniasumisen jälkeen erimielisyydet, joita pariskunnat käyvät läpi muuttaessaan ensimmäistä kertaa yhteen tuntuvat aika pieniltä verrattuna siihen, kuinka paljon luonnetta kasvattaa käydä se samanlainen kokemus 7 muun ihmisen kanssa samaan aikaan. Kommuuniasumisen jälkeen on oikeastaan helpottavaa tajuta että yhteisö jossa ei ole konflikteja on utopia johon ei enää pysty uskomaan. Ei tarvitse turhaan kurkotella kuita ja tuntea ahdistusta siitä että asiat eivät ikinä voi olla täydellisiä. Sitä antaa itselleenkin luvan olla silloin sopivasti keskeneräinen. Tajuaa että me kaikki vain teemme parhaamme ja meillä kaikilla on oma matka. Jokainen meistä kuitenkin tuo yhteisöönsä mukaan oman historiansa, kipunsa ja ilonsa aivan samalla tavalla kuin jokainen yhteisön jäsen oppii toisten kivuista ja iloista erilaisia tapoja haastaa omia uriinsauurtuneita käsityksiä. Esimerkiksi itselleni yhteisön keskellä eläminen on opettanut uskallusta nostaa kissa pöydälle ennen kuin on liian myöhäistä, joka oli todella iso kompastuskivi kommuunimme alkuhistoriassa sekä ymmärtämään että jonkun pitää olla johtaja – päävuokralainen.

Kommuunissa oppii että kaaos ja muutos ovat turvallinen osa elämää. Kontrolli on illuusio ja kommuuni jos joku paikka opettaa sen sinulle hyvin aikaisessa vaiheessa. Tulee sokeaksi pienelle epäjärjestykselle ja joskus jopa näkee sen vain kodikkaana. Keittiö, kommuunin sydän, on lähes aina sotkuinen. Hei, rapatessa roiskuu. Kasvattaa kummasti luonnetta hyväksyä se, että vessapaperirulla on aina väärin päin telineessä. Seksiäänet viereisestä huoneesta eivät enää järkytä vaan tuntuvat luonnolliselta osalta ihmiselämää. Satunnaiset yöhäiriköinnit muuttuvat koomiseksi parin viikon muisteloiden jälkeen. Aina on joku kotona jonka olkapäätä vasten itkeä kun tuli taas jätetyksi. Aina on joku kotona jonka vieressä nauraa kippurassa kun kilpaillaan siitä kenelle mahtuu eniten juustopalloja suuhun. Jos haluaa olla yksin raskaan työpäivän jälkeen, sulkee vain oven ja ennalta sovitut säännöt pitävät muut loitolla kunnes on taas valmis kohtaamaan kanssaihmiset. On yhteisiä krapulasunnuntaita jossa koko yhteisö kokkaa aamupalaa ja nakertaa edellisillan yöpizzan jämiä. Yhteisissä juhlissa seisotaan vastuullisena naapurien suhteen ja tutustuu uusiin ihmisiin turvallisesti – vieraat ovat aina jonkun tuttuja. Rakennetaan ja rempataan yhdessä. Joskus kestää päiviä kun et näe ketään ja joskus näet kaikkia liikaakin. Vessapaperia ei ikinä ole tarpeeksi ja joku syö luvatta toisen jäätelöä pakastimesta. Rikkinäinen pesukone vaihdetaan vasta sitten kun kollektiivinen haju on niin sietämätön että sitä ei voi enää viivästyttää mielenterveydellisistä syistä. Siivousvuoroja vaihdellaan ja siihen etsitään ikuisesti jonkinlaista “parasta taktiikkaa”. Aina on joku joka tekee enemmän kuin muut. Aina on myös joku joka ei tee mitään. Ajoittain tulee vastaan se maailmanlopun purkki jonka avaa vain löytääksen sen täynnä hometta joka on niin paksua, että olet varma sen kehittäneen tietoisuuden. Kummasti huomaa että tulee toimeen insinöörin, lukkosepän, taiteilijan, johtajan, opiskelijan, dj:n ja lastenhoitajan kanssa samassa talossa. Oppii muuttamaan niitä asioita jotka ovat muutettavissa (varsinkin itsessään) ja jättämään taakseen ne asiat joille et voi mitään (varsinkin muissa). Se kasvattaa ja nykyään on paljon helpompi niistää se herne pois nenästä – ei se kuitenkaan ole sen arvoista. Elämä jatkuu.

Saan ajoittain sähköpostia erinäisiltä ihmisiltä jotka ovat kuulleet kommuunitaustastani ja haluavat kuulla mitä kannattaa ottaa huomioon omaa kommuunia perustettaessa tai tuntemattomaan kommuuniin muuttaessa. Ajattelin kirjoittaakin tästä “oman kommuunin perustamisen lyhyen oppimäärän”. Se tullee julkaisuun ensi viikon puolella. Siitä voi lukea oman kokemukseni kautta parhaimmat taktiikat luoda mielestäni ainakin semitoimiva miniyhteisö. Jospa se auttaisi hiukan säilömään tätä sukupuuttoon kuolevaa ilmiötä jonka näen hyvinkin ekologisena ja terveenä tapana kokea maailmaa.

Kyllä se niin taitaa olla, että suurin erehdys koko tämän herätysliikkeen historiassa on ollut se, että on jossain vaiheessa alettu uskomaan omaan erehtymättömyyteen.

Tämähän on nimittäin kivinen tie. Jos uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä.

Niinpä meikkaamista ja muuta vastaavaa hömppää on edelleen vähän pakko pitää syntinä, tai ainakaan ei voida julkisesti myöntää, että eivät ne ihmistä erota Jumalasta, eivätkä siis ole mitään syntiä.

Tuo meikkaamisen kieltäminen, mutta kuitenkin toisenlaiset kaunistumismuodot sallien, on hyvä esimerkki siitä, että homma on karannut käsistä.

Ja koska ollaan jossain vaiheessa alettu uskomaan, että mehän emme muuten erehdy koskaan, niin ei auta muu kuin vääntää mustaa valkoiseksi ja kaivaa Raamatusta kohtia, joilla asiaa voisi kenties riittävästi mielikuvitusta apuna käyttäen perustella.

Minusta ei ole mitään “Jumalan luomistyön halveksimista” olla kaunis. Päin vastoin, se on ennemminkin Jumalan luomistyön arvostamista ja luomistyön suuruuden korostamista. Ja se, että joku haluaa olla kaunis, ei ole mitään “ulkonäön palvomista” kuten jotkut asian tahallisesti överiksi kärjistäen esittävät. Miksi se parran leikkaaminen on muuten joskus tämän liikkeen historiassa ollut jopa pakollista, jos kerran ulkonäön muuttaminen enemmän ihmisiä miellyttäväksi on syntiä?

Missään tapauksessahan ei voida myöntää, että ehkä tässä nyt on hii-iiiieman vääriin asioihin keskitytty kun tällaisia normeja on alettu vetämään hihasta.

“Susanna” Juho Kalliokosken blogissa 25.-26.10.2009

Milloin erehtymättömyyskäsitys omaksuttiin lestadiolaisuudessa?

Tiettävästi Suomen ev.lut. kirkkoa ei hallitse käsitys kirkon erehtymättömyydestä. Kirkossa on jatkuvasti käynnissä vilkas keskustelu sen toiminnan suunnasta ja eri vaihtoehdoista. Piispainkokousta tai kirkolliskokousta ei kukaan pidä erehtymättömänä.

Uudessa testamentissa kerrotaan siitä miten alkuseurakunnissa jouduttiin harhaoppeihin ja tehtiin virheitä. Katolisen kirkon (ensimmäisen kirkon) historia on vääryyksien, virheratkaisujen ja epäoikeudenmukaisuuksien kauhistavaa ja veristä historiaa, paavia kun oli alettu pitää Jumalasta seuraavana ja täysin erehtymättömänä. Idän ja lännen kirkon ero ei tässä auttannut, vaan tuloksena oli kaksi itseään erehtymättömänä pitänyttä (ja edelleen pitävää) kirkkoa.

Kun Luther kumppaneineen alkoi uudistaa katolilaisuutta, hänen vakavimpia syntejään oli se, että hän rohkeni kyseenalaistaa kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Milloin lestadiolaisuudessa muuten omaksuttiin käsitys oman yhteisön erehtymättömyydestä?

Kuten Susanna yllä selkeästi osoitti, erehtymättömyys-uskomuksella on vakavat seuraamukset. Kun uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin “silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä”. Toisin sanoen, ei ole tapaa jolla tehtyjä erehdyksiä ja virheitä olisi mahdollista korjata.

Erehtymättömyys-kultista seuraa se, että ei ole minkäänlaista varojärjestelmää, ei takaisinkytkentää. Mikään järjestelmässä ei ilmoita porukalle, että nyt ollaan harhassa. Jatketaan pahimmassa tapauksessa raskaasti syvälle harhaan ilman, että mistään päin tulee varoituksia.

Kun on kokenut nykyisen erehtymättömyys-kultin, tuntuu  uskomattomalta, että Luther silloin 500 vuotta sitten sai niin suuren voiman ja rohkeuden, että kävi kyseenalaistamaan mahtavan katolisen kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Ei ole vaikeaa löytää historiasta eikä nykypäivästäkään esimerkkejä siitä, että rohkeiden ja ajattelevien ihmisten vaientamisyritykset johtavat lopulta koko systeemiä horjuttavaan kaaokseen, kuten Lutherin tapauksessa.  Ja usein jopa sortumiseen, kuten kommunistisen Neuvostoliiton tapauksessa.

Vallankäytöllä vaiennettu kritiikki kytee ja roihahtaa sitten jossain vaiheessa hallitsemattomiin liekkeihin, joskus enemmän ja joskus vähemmän tuhoisasti.

(Aleksi)

Lue myös:

Pystyyn kuolleet kannanotot ja kaksinaismoralismi

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Synnit (ns. syntilista)

Nettikeskustelu työkalu lakihenkeä vastaan  (Kirjoitus Suomi24-palstalla)

Näitä elämän tärkeimpinä pitämiäni asioita miettiessäni ja nämä “palstat” löydettyäni olen suuresti iloinnut täällä käytävästä keskustelusta. Olen kai asunut tähän saakka jossakin luolassa, koska niin vähän aikaa olen saanut hengittää näitä raikkaita tuulia. Siksi haluan tässä todeta, että pitämällä yllä näitä keskusteluja ja puhumalla vallitsevista epäkohdista täällä, autamme jo siten asiaa.

Kovin monessa muussa paikassa asioiden kyseenalaistaminen tukahdutetaan. Joku taisi tuolla aiemmin mainita, että meillä ei ole keskustelukulttuuria. Ehkä se on yksi syy.

Olisiko ongelma kuitenkin vielä syvemmällä: Asioiden kyseenalaistaminen koetaan valtavan pelottavaksi asiaksi. Kyseenalaistaja itsekin pelkää. Pelkää tulevansa tuomituksi. Samoin kuuntelija pelkää ja siksi helposti tuomitsee kyseenalaistajan. Ainut ratkaisu monille on vaieta asioista.

Helpoin ratkaisu on asettua tuomarin paikalle tai siirtyä pelkästään muiden rivissä nyökyttelijöiden rinnalle. Tuttua ja turvallista? Ainakin niin kauan turvallista, jos ei koskaan edes kuuntele omalle kohdalleen Jumalan sanaa. “Kulkee vain tässä matkasaatossa”, vuodesta toiseen, nuoruudesta vanhuuteen, koskaan itse omalle kohdalleen asiaa ajattelematta.

Toivon itse, että me 70-luvun nuoret olisimme se viimeisin sukupolvi, joka on kadottanut tärkeimmästä asiasta sen raittiuden, joka sille kuuluu. Me ja meidän vanhempamme edustamme mielestäni tiukinta lakihenkisyyttä, joka siionissamme on nyt vallalla. Sen juuret istutettiin varmaankin 60-luvulla vallinneiden voimakkaiden henkilöiden johdolla. Moni heistä on nyt poissa, mutta aivan liian moni saa vielä nostetuksi oman lakihenkisen tahtonsa esiin. Viimeisimmän vuoden aikana toki osa näistä vaikuttajista on luopunut näennäisesti asemastaan, hyvä edes niin.

Toivon todella, että meidän lapsemme ja lastemme lapset saisivat elää raittiimmassa ja avoimemmassa ilmapiirissä, minkä näen oman sukupolveni ja ja meidän vanhempiemme aikaan saamaksi.

Olen itse nuorena käynyt kansanopiston. En ole halunnut omia lapsiani kannustaa opistoon erityisesti tämän asian vuoksi. He kyllä ovat saaneet opetusta lakihenkisyydestä aivan riittämiin muidenkin tahojen kautta. (En tosin tunne opistojemme tämän hetken tilannetta.)

Jos alkuperäinen ajatukseni hukkui monisanaisuuteni ja epäselvän ilmaisuni joukkoon, mainitsen sen vielä kerran: Nämä keskustelut tällä palstalla [Suomi24] ja samoin Mopin palstalla ovat jo omata osaltaan avaamassa ihmisten mieliä huomaamaan niitä valtavia epäkohtia, jotka ahdistavat monia taivaan tien matkaajia nykyisin kuulemassamme julistuksessa.

Meistä kukaan ei varmaankaan voi kovin nopeasti saada kääntymään näinkin raskaskulkuista “alusta”. Ja eihän me ihmisvoimin sitä tehdä.

Haluan ainakin itse uskoa, että juuri nämä palstat ovat se työkalu, joka meille nyt on annettu käyttöön. Itse olen suorastaan haltioitunut löydöstäni. (kiitos Kalevan/S. Lohen historiakirjan uutisointi).

 (Nimimerkki ”Perttu” Suomi24-palstalla 29.12.2007)

Lue myös:

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007

Synnit  (ns. syntilista)

Me lestadiolaiset, vanhoilliset siis, emme ole mitenkään “yhdestä puusta”. Uskomme samalla lailla syntimme anteeksi, mut ei kaikki allekirjoita näitä meikäläisyydessä nyt voimassa olevia elämäntapasääntöjä. Erilai ajattelevia niiden suhteen on melkoisesti muttei se ole mikään ongelma. Ainoostaan se että kaikkien kuullen ei voi omista mielipiteistään puhua.

Tämä on mielestäni yksi ongelmista joista on vähemmän ollut puhetta. On paljon uskovaisia ihmisiä, jotka eivät elä “normien” mukaan, mutta vaikenemalla he vahvistavat normien pysyvyyttä.

Sitten on toisaalta nämä “sinisilmäiset”, rumasti sanottuna ”tosikot”, jotka ottaa normit vakavissaan. He uskovat puhujien saarnan, että elämäntapanormit ovat autuuden ehto. Ja he saavat tälle uskomukselleen tukea, kun ne jotka eivät näin usko, vaikenevat. Lisäksi he kantaa sisäistä ahdistusta, eli kokevat vaeltavansa ns. jaetulla tunnolla, jos eivät pysty jotain kohtaa täyttämään.

Tästä tulee semmoinen vaikutelma, että ne herkemmät ja kaikessa rehellisyyteen pyrkivät uskovaiset joutuu ikään kuin naurunalaiseksi. “Häh hää, olitpa hölmö kun otit kaiken ihan vakavissaan.”  Tämä on rankkaa, se tuntuu pahalta ja väärältä. Tulee oikeasti olo että tässä jotkut joutuu rehellisyytensä takia petetyksi. Ei reilua.

 Tällainen kaksoisretoriikka taikka kaksoisviestintä on tyypillistä tuntemilleni vanhoillislestadiolaisille ja yleensä koko liikkeelle. Uskonelämän säännöistä on olemassa julkinen virallinen julistus, miten asioiden ideaalisesti pitäisi olla, ja sitten erikseen se, miten ne todellisuudessa ovat ja miten vl-uskovaiset ihmiset tosiasiassa toimivat.  Puhutaan yhtä ja tehdään toista.

Ikävintä tässä on se, että ihmiset jotka itse kiertävät sääntöjä, saattavat jopa häikäilemättä olla tuomitsemassa muita.

(Speedy)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Meikkaus tai veikkaus

Sukupolvi M haastaa vanhan liiton bisneskansan

Olen koukuttunut Umair Haquen ajatteluun. Olen vakuuttunut siitä, että hän on oikeassa ja vielä vakuuttuneempi siitä, että meillä Suomessa hänen ajatuksiaan tarvitaan enemmän kuin monessa muussa paikassa.

Pari päivää sitten Hesarin kolumnisti totesi, että Suomessa mennään taloudelliset arvot edellä enemmän kuin muissa eurooppalaisissa maissa. Ahneus, rahanhimo ja taloudellisten arvojen ensisijaisuus vievät meidät tuhoon, ellemme muutu – nyt heti.

Sukupolvi M tarkoittaa muutosliikettä. On yhä enemmän ihmisiä, jotka tekevät asioita toisin. Ihmisiä, jotka haluavat tehdä työtä ja asioita, joilla on oikeaa ja aitoa merkitystä.

Olin aikoinaan hetken töissä mainostoimistossa. Meille tuotiin videonauhurihökötys, joka osasi puhua. Maahantuoja ei keksinyt mitä lisäarvoa se voisi tuoda kuluttajalle ja meidän tehtävämme oli keksiä se. Teknologia oli tuolloin niin alullaan, että puheominaisuus ennemminkin häiritsi laitteen toimintaa kuin lisäsi arvoa käyttäjälle. Sitä me sitten mietimme. Onneksi sain potkut tuosta paikasta. Mutta epäonnekseni ja meidän kaikkien epäonneksi olemattomien lisäarvojen “innovointi”  on jatkunut ja meille on myyty kaikenlaisia härpäkkeitä, joiden todellinen arvo on miinusmerkkinen.

Sukupolvi M etsii merkityksellisyyttä, sitä mikä on tärkeintä, millä on eniten väliä. Haquen mukaan sukupolvi M ei ole pelkästään “mahtava juttu” se on myös välttämätön ja hän perustelee sitä näin:

“Suuri kriisi ei ole poistumassa, muuttumassa tai  muuttamassa muotoaan. Se on se sama vanha kriisi – ja se kasvaa. Te olette epäonnistuneet tunnistamaan mistä siinä todella on kysymys. Se on, kuten olen uudelleen ja uudelleen toistanut, insituutioissamme: säännöissä, joiden mukaan taloutemme on organisoitu. Mutta ne ovat teidän instituutionne, ei meidän. Te teitte ne ja ne ovat hajalla.”

Umair Haque jatkaa vanhan liiton bisneskansan piiskaamista:

Te halusitte suurta, lihavaa ja laiskaa “bisnestä”. Me haluamme pientä, herkkää, mikrotason kaupankäyntiä.

Te teitte “politiikasta” ruman sanan. Me haluamme aitoutta, syvällistä demokratiaa – kaikkialle.

Te halusitte rahataloudellista fundamentalismia. Me haluamme taloutta jossa on järkeä ihmisille – ei pelkästään pankeille.

Te halusitte kovien pääjohtajapomojen rakentamaa arvoa osakkeenomistajille. Me haluamme todellista arvoa, jota luovat ihmiset joilla on luonnetta, arvokkuutta ja rohkeutta.

Te halusitte näkymättömän käden, siitä tuli digitaalinen käsi. Nykymarkkinoilla suurin osa kaupoista käydään käytännössä robottien välityksellä. Me haluamme näkyviä kädenpuristuksia: luottaa ja olla luotettuja.

Te halusitte kasvaa – nopeammin. Me haluamme hidastaa – jotta voimme tulla paremmiksi.

Te ette välittäneet mitkä yhteisöt kaatuivat kumoon tai mitkä elämät upposivat. Me haluamme nousuveden, joka nostaa ylös kaikki uponneet veneet.

Te halusitte isoelämää: McKartanoita, Hummereita, and McRuokaa. Me haluamme inhimillistää elämää.

Te halusitte rikkaiden lähiöitä, hemmottelua ja aidattuja anti-yhteisöjä. Me haluamme yhteiskunnan, joka rakentuu aidoista yhteisöistä.

Te halusitte lisää rahaa, luottoa ja hyötyä voidaksenne kuluttaa ahnaasti. Me haluamme olla loistavia tekemään asioita, joilla on merkitystä.

Te uhrasitte materian alttarille kaiken merkityksellisen.  Te möitte juuri ne asiat, jotka tekivät meistä suuria, turhan rihkaman, helyjen ja vekottimien vuoksi. Me emme ole myynnissä, me opimme uudestaan tekemään sitä, mikä on merkityksellistä.

Olin tässä päivänä muutamana puhumassa erään pienen yhdistyksen asiaa suurelle johtajalle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli “onks niillä rahaa”. Kerroin, että ei ole, koska he ovat niin alussa, mutta että he tekevät tärkeitä asioita. Johtajan mielenkiinto katosi samantien – persaukisten kanssa ei kannata seurustella.

Me tarvitsemme nyt uusia alkuja, vaikuttavia ilmiöitä. Meidän on seurattava kulttuuria, luovuutta ja ihmisiä. Rahajäljen seuraaminen vie kapeneville kujille.

Meidän on avattava korvat uudelle aallolle, tuoreille ajatuksille – meidän on kuultava uuden kasvun kohina. Muuten meille ei jää muuta kuin kallioon kaivettu ydinjäte ja toisille kaasua kuljettava jättiläisputki.

Meidän on opittava ja sisäistettävä win+win(+win) -ajattelu, jossa emme mieti pelkästään omaa ja partnerimme hyötyä vaan mietimme myös sitä, mitä voittavia vaikutuksia voimme aidosti synnyttää muille tahoille.

“Sukupolvi M on vastuullisuutta, autenttisuutta – kaikkea eilisen toimintatapaan liittyvän haastamista. Kaikkialle minne katson näen räjähdysmäistä sukupolvi M busineksen kasvua; kansalaisjärjestöjä, avoimen koodin yhteisöjä, paikallisia aloitteita, hallintoa.” – Umair Haque

Juho Kalliokoski nosti kirjoituksessaan esille kaksoisviestinnän, jota herätysliikkeessämme tunnetusti esiintyy ja harjoitetaan.  Kotimaan keskustelussa nimimerkki  Tuomas listasi siitä havainnollisia esimerkkejä. Samassa lauseessa ajatuksen alkupää ja loppupää  lyövät toisiaan suloisesti poskelle. Tuomaksen esimerkkejä:

“Uskomme pohjautuu Raamattuun – älä silti lue sitä itse, vaan usko, mitä toiset sanovat siitä.”

“Usko on omakohtainen – älä silti itse pohdi uskomisen perusteita.”

“Tämä on sydämen uskoa – omatunto on kuitenkin ulkoistettu seurakunnalle.”

“SRK on maallinen organisaatio – älä silti erehdy kyseenalaistamaan sen hengellistä sanomaa.”

“Usko saadaan yksin armosta – mutta haluathan silti jättää tekemättä tämän tämän tämän tämän tämän tämän, sillä muuten et ole uskovainen.”

Jokainen voi löytää vaivatta lisää.

Vaikkapa:

Uskovaisella ei ole kieltoja eikä käskyjä – mutta ehkäisy, televisio ja tanssi ovat syntiä.

“Uskon tulee pohjautua yksin Raamattuun – mutta eri aikoina kehitellyt seurakunnan neuvot ovat yhtä olennaisia kuin Raamattu itse.”

Olen itse kokenut, että uskomiseen todellakin sisältyy tiettyjä paradokseja. Looginen järkeily ei ulotu ajatukseen ansaitsemattomasta armosta eikä inhimillisesti   käsittämättömän Kaikkivaltiaan Isän (ja/tai Äidin? kai Jumalasta voi yhtä hyvin puhua Äitinä kuin Isänä?) rakkaudesta. Uskon paradoksit ja iankaikkisuuden päätähuimaavat näköalat ovat kuitenkin kokonaan eri asia kuin yllä olevat Tuomaksen osuvasti muotoilemat SRK-höperehtimiset.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, ettei itse vanhoillislestadiolaisuus tarkoita mitään uskovaisuutta.

Vanhoillislestadiolaisuus on pikemminkin elämäntapa.

Useimmat vanhoillislestadiolaiset ovat yleensä Jumalaan uskovia, mutteivät aina. On olemassa myös vanhoillislestadiolaista ateismia. Vanhoillislestadiolaisuus ja jumalusko eivät ole sidoksissa toisiinsa.

 Itse kuulun Jumalaan uskomattomiin ja kaveripiirissäni on myös muita ateisteja.

Vanhoillislestadiolaisuus elämäntapana

Mikä meistä kuitenkin tekee vanhoillislestadiolaisia? Ne tavat. Kaveripiirissäni on tosi paljon vanhoillislestadiolaisia ja pystymme paremmin olemaan heidän kanssaan olemalla myös vanhoillislestadiolaisia. Emme tuo omia näkemyksiämme esiin heidän läsnäollessaan, joten eivät edes tiedä, mitä oikeasti Jumalasta ajattelemme.

Emme näe vääräksi tervehtiä toisia vanhoillislestadiolaisia Jumalan terveellä, koska harvat uskovaisetkaan tulee miettineeksi, mitä se oikein tarkoittaakaan.

Käymme myös seuroissa, mutta meillä seurojen tarkoitus on vähän eri, mitä voisi luulla. Menemme sinne, koska siellä näkee paljon kavereita ja seurojen jälkeen yleensä jäämme suunnittelemaan illan viettoa. Saatamme käydä esimerkiksi nuotioimassa, tai vain mennä jonkun luo iltakylään.

Miksi vanhoillislestadiolainen ateismi sopii minulle?

Olen omaksunut vanhoillislestadiolaisten tavat eivätkä ne ole minulle minkäänlainen rasite. En tarvitse ilonpitoon mitään alkoholijuomia ja televisiottomuuskin on mulle itsestäänselvyys. Musiikkimakunikin on hyvin samankaltainen, mitä vanhoillislestadiolaisilla yleensä. Pidän oikeasti siionin lauluistakin, vaikken Jumalaan uskokkaan. Tämä vanhoillislestadiolainen ateismi on minulle luontainen valinta.

Viihdyn vl-yhteisön jäsenenä

Vanhoillislestadiolainen kulttuuri eroaa hyvin paljon valtakulttuurista, joten monille, kuten minulle tuo valtakulttuuri tuntuu vieraalle. En edes koe tarvitsevani mitään päihteitä tai muita rientoja, vaan tunnen olevani onnellinen ilman niitäkin. Minulla on paljon kivoja vl-kavereita, joiden kans voi pitää hauskaa ihan ilman juominkejakin. Toisekseen vl-kulttuurissa on paljon muitakin eroavuuksia ns. valtakulttuuriin nähden.

Tiedän, etteivät kaikki ei-vl:t juo, mutta sieltä yleensä puuttuu sellainen tietynlainen yhteisöllisyys. Samassa porukassa voi olla esimerkiksi juopiskelijoita, kuin raittiitakin. Harvat ei-vl:t elävät samankaltaista elämää, mihin vl:inä olemme tottuneet.

Minulle riittää tämä vanhoillislestadiolainen yhteisö. Jos perustettaisiin joku erillinen yhteisö, menis tältäkin pohja kokonaan pois. Tällöin tulisi perustaneeksi kokonaan uuden irtaallisen yhteisön. Ei oikein onnistu, enkä koe oikein tarvettakaan sellaiselle.

Tulen hyvin toimeen tässä vl-yhteisössä, eikä omia sisimpiä ajatuksia tarvi jokaiselle kasvotusten kertoakkaan. Tunnen vanhoillislestadiolaisuuden kodikseni siitäkin huolimatta, vaikka itse Jumalaan en kykenekkään uskomaan.

Vain parhaimmat ystäväni tietävät

Pidänkö ääntä ateismistani? En. En näe mitään syytä toitottaa sitä, että en usko Jumalaan. Se on vain minun henkilökohtainen valinta, eihän Jumalaan voi väkisinkään uskoa.

Minulla on muutamia hyviä kavereita, joiden kanssa voidaan puhua vapaammin ateismistamme. Olemme kaikki vanhoillislestadiolaisia ateisteja. Sen sijaan ns. pakana-ateistien kanssa en tule toimeen, koska ne ovat usein turhan radikaaleja erilaisia elämäntapoja kohtaan.

Itse asiassa aika harvat lopulta edes tietävät, että olen ateisti. Tosielämässä en tee siitä mitään numeroa. Vain luottoystäväni tietävät tästä.

Synti on pohjimmiltaan ahdistusta

Sen sijaan uskon anteeksiantamukseen psyykkisessä mielessä. Kun asioita saa sopia, ne auttavat oikeasti, vaikkei Jumalaa olisikaan. Useimmiten ihmiset unohtavat asioiden sopimisen. Tämä asia vanhoillislestadiolaisuudessa on mielestäni hyvää. Ei jää kaunoja eikä mitään, kun asioiden sopimisen jälkeen ne saa heittää pohjattomaan mereen. Voi taas aloittaa alusta kevein mielin.

Onko se sitten juuri synti, joka mieltä painaa ja matkan tekee hitaaksi? Ei, mielestäni se on enemmänkin ahdistusta. Saattaa ahdistua, että miksi minäkin loukkasin sitä ja sitä. Miksi tein sellaisia valintoja, jotka eivät ole järkeviä.

Kun asiat saa hoidettua kuntoon, ahdistus lähtee. Synnin tunne on itseasiassa just ahdistusta, ei muuta!

Kirjoittaja:  Vanh.lest.ateisti

Lue myös:

Ateismi (Wikipedia)

Kristen ateism (Wikipedia)

Eväitä hahmottaa vl-keskustelua (Admatan jäsennys vl-uskosta luopuneista)

En jaksa uskoa Jumalaan

Uskonto ei anna minulle mitään

Pamela M. Peltonen: Kumpi on tärkeämpi, uskonto vai ihmiselämä?

olet kaunis; kaunis kiitos 1541:lle

Silläkin uhalla, että tämä saattaa säikäyttää ujommat kirjastolaiset vielä syvempään epäilyksen suohon avoimen lähdekoodin ohjelmien suhteen, haastan kuitenkin kaikki kirjastolaiset miettimään sitä mitä sinun kirjastosi voisi konkreettisesti tehdä avoimen lähdekoodin hyväksi?

Tuolla ulkona on joitain avoimen lähdekoodin kirjasto-ohjelmistoja. Osa niistä on kokonaisia, integrated library system (ILS) -paradigman mukaisia kokonaisratkaisuja kuten Koha, NewGenLib ja Evergreen. Osa uudelleen toteuttaa vain joitain kirjastoautomaation komponentteja, tyypillisesti web-käyttöliittymän l. näyttöluettelon l. aineistoluettelon l. OPACin. Tässä joukossa ovat SOPAC ja XC.

Avoin lähdekoodi on ohjelmistona lähtökohtaisesti ylivertainen suljettuun lähdekoodiin; suljettu lähdekoodi on markkinataloudellinen kompromissi, jonka tuotteen ostaja saattaa joutua tekemään. Noniin, se siitä.

Kirjastoissa on totuttu ostamaan kirjastojärjestelmä. Eli antamaan jollekin rahaa siitä, että saa käyttää jotain ohjelmistoa. Tai toisinpäin: antamaan rahaa siitä, ettei ole estetty käyttämästä jotain ohjelmaa. Avoimen lähdekoodin ohjelmissa tällaista varainsiirtoa ei tehdä, vaan ohjelma sinänsä on ilmainen (free merkityksessä gratis, “free as free piimä”).

Tämä on sinänsä yksinkertaista ymmärtää. Rahaa maksamalla ostaa itselleen myös oikeuden olla antamatta muuta; raha vastaa tuotteen arvoa. Näen kuitenkin, että avoimeen lähdekoodiin ja yleisemminkin ottaen avoimuuteen ja jakamiseen kuuluu moraalinen velvoite antaa takaisin. Puhutaankin esim.  kehittäjäyhteisöistä ja yhteisöt perustuvat juuri siihen, että kaikki tavalla tai viidennellä tuovat kortensa kekoon.

(Muunmuassa) tämä asia on kodifioitu copyleft-ajatukseen ja on juuri sen ytimessä. Copylefthän on nerokas tekijänoikeudellinen kikka, ja tarkoittaa sellaista kohtaa lisenssissä, että teos on kokonaisuudeen (ml. lähdekoodi tai muu tuotantoprosessi) vapaasti saatavissa, mutta teoksesta muokattuja versioita ei saa levittää ilman että tämän uusikin versio on vapaasti saatavilla. Tällainen “tarttuva” vapaus suojaa teosta ja yhteisöä riistolta. Tässä kohtaa free as freedom.

Copyleft lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla itsellään on koskaan tehty. Ellei tunne asiaa, tätä voi olla hieman vaikeaa hahmottaa, eikä ihme. Asia kannattaa kuitenkin selvittää, copyleft osoittaa aivan nerokasta ajattelua ja on erinomaisen tyydyttävä brainfuck. Kuuluisin copyleft-lisenssi on GNU General Public License, mutta vastaava copyleft-ominaisuus on myös Creative Commonsin Sama Lisenssi (engl. Share Alike).

Termit tekijänoikeus ja copyright eivät suoranaisesti tarkoita samaa asiaa (vrt. author’s right vs. kopiointioikeus), mutta copyleftin voisi kääntää esim. tekijän velvollisuudeksi.

Eksyin aiheesta. Palaan: jos kirjasto valitsisi käyttää avoimen lähdekoodin ohjelmia (kuten yhä useammassa kirjastossa on valittu), mitä kirjasto voisi antaa takaisin? No tietenkin ihan pelkkää rahaa suoraan yhteisölle tai sitä tukevalle säätiölle tai yhdistykselle jos sellainen on. Kirjasto voisi ostaa tukipalveluja yhteisöltä tai yksittäisiltä henkilöiltä. Ja kirjasto voisi luovuttaa tekemänsä tai teettättämänsä muutokset, parannukset tai korjaukset takaisin yleiseen käyttöön vaatimalla alihankkijoiltaan lähdekoodin avoimuutta ja vapautta (ellei sellaista jo edellytetä lisenssissä).

Niin kaunista on copyleft, kirjasto ja maailma, että laitan tähän kuvitukseksi ensimmäisen Creative Commons-lisensoidun kuvan, jonka Flickr löytää haulla “kaunis”. Kiitos kuvasta 1541

Olin koulutettavana. Opin, että 14 prosenttia lukion ekaluokkalaisista pojista ja 12 prosenttia ammattikoulun ekaluokkaisista pojista kertoo ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää. Eikä tilanne paljon parane sen jälkeenkään.

Työssäni tapaan nuoria miehiä, jotka kertovat, että heillä on “kaveriongelma”. Yleensä selviää, ettei heillä ole yhtään kaveria tai ystävää. Onhan se kaveriongelma, totta tosiaan.

Mykistyn.

Eräs ystäväni on kymmeniä vuosia vetänyt lasten satujumppaa. Ohjelmaan kuuluu myös erilaisia pelejä ja pieniä kilpailuja.

Ystäväni on huomannut kehityksen, jonka olemassaolon hän on havainnut kasvaneen viimeisen kolmen vuoden aikana. Lapset eivät osaa voittaa – eikä sen puoleen hävitä. Hän kertoi minulle, että kodeissa annetaan lapsen voittaa. Aikuinen häviää tahallaan vaikkapa korttipelissä, että saisi lapsen iloiseksi.

Sitten lapsi tulee kodin ulkopuolelle, toisten lasten pariin, jossa moni muukin lapsi on tottunut siihen, että hän saa voittaa – vaikka kuinka huonot kortit olisi tullut jaossa. Ystäväni kertoi, että pelien ja kilpailujen jälkeen kaikilla on paha mieli, sekä hävinneillä että voittaneilla. Ja vanhemmat pahoittavat mielensä ja kiukustuvat ohjaajalle.

Onko tämä todella sitä mitä nyt halutaan? Kasvattaa sukupolvi, joka ei osaa voittaa eikä käsitellä tappioitaan? Elämässä kuitenkin toiset menevät toisten edelle eri asioissa. Sinä olet hyvä jossain asiassa, minä toisessa. Aina ei voi voittaa mutta aina ei tarvitse myöskään hävitä. Miten tämä sukupolvi aikoo pärjätä maailmassa, jossa elintila vähenee kokoajan? Käykö niin, että kun henkinen kantti on vähissä niin ainoaksi keinoksi jää järeisiin aseisiin tarttuminen ja  tuho?

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei osata suhtautua luontevasti ei voittamiseen eikä kilpailuun. Miksi ei voi pelata lapsen kanssa ja iloita voitosta, kuka nyt sitten reilun pelin hengessä voittaakaan? Luullaanko, että kilpailu katoaa kieltämällä kilpailu?

Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisessa kehityksessä nämä vanhemmat ovat olleet mukana silloin kun heillä itsellään olisi pitänyt kehittyä terve voittamisen- ja kilpailuntunto?

Satujumppa on mukavaa yhdessätekemisen riemua. On aivan oikein, että ohjaaja leikin varjolla kasvattaa lasten henkistä voimaa ja ymmärrystä siitä, että kilpailukin on tapa tulla yhteen ja positiviisesti mitata omia taitoja ja verrata niitä toisten taitoihin. Sehän on osa yhteisöllisyyttä, että kasvetaan toisten mittaisiksi, mennään ohi, kiritetään kavereita ja taas kasvetaan. Ja tehdään kaikki omaa itseä ja toisia arvostaen, hymyssä suin ja riemurinnoin.

Vajaa kuukausi sitten tyttäremme loukkaantui kaatuessaan pahasti polkupyörällä. Vasemmassa ranteessa oli murtuma ja ranne kipsattiin. Oikeassa olassa oli murtuma ja käsi oli sijoiltaan. Käsi laitettiin paikalleen eikä olkaa onneksi tarvinnut operoida. Kaiken tämän vuoksi  molemmat kädet ovat olleet levossa ja likipitäen käyttökiellossa kolmisen viikkoa. Vammat ovat parantuneet maanantaisten röntgenkuvien mukaan hyvin ja kipsi poistetaan perjantaina. Käsien käyttörajoitukset jatkuvat vielä pari viikkoa. Nyt lievennettynä. Tytär ei saa nostaa maitopurkkia painavampaa esinettä.

Onnettomuuden sattuessa me vanhemmat olimme Amsterdamissa ja tytär ystävien luona viikonloppukylässä. Kuulimme tilanteesta muutamien tuntien kuluttua. Silloin  ystävämme Päivi ja tyttären ystävä Vilma olivat ottaneet asian hoitaakseen. Saman huushollin viikonloppuvieras Tiina, hoitoalan ammattilainen, arvioi vammat ja lähti toisen kyläilijän,  Mirjamin kanssa viemään tytärtä ensiapuun. Sisareni vei mummin tyttären yöseuraksi osastolle. Hän myös informoi meitä vanhempia asiasta, kun oli jo selvillä, mikä tilanne oli. Kaikki oli tilanteeseen nähden hyvin, vaikka me vanhemmat emme olleet junailemassa joka ikistä yksityiskohtaa. Elämä kantaa, vaikka ei itse olekaan hallitsemassa ja organisoimassa ja vartioimassa.Ajoimme kentältä suoraan sairaalaan sydän täynnä kiitollisuutta siitä, miten asiat voivat järjestyä vaikka ei niitä itse järjestäkään.

Viikot tapaturman jälkeen ovat osoittaneet sen, miten me ihmiset olemme toisiamme varten ja miten suurta harhaa on kuvitella pärjäävänsä yksin. Yksi virheliike fillarilla ja yksin pärjääminen on tiessään. Yhdessä tehden olemme selvinneet kirjojen purkamisesta ja reppuun pakkaamisesta, pukemisesta, suihkusta ja kaikista muistakin arkisista asioista. Aamulla joku meistä on kantanut painavan repun koulubussille, jossa paras kaveri Vilma on ottanut sen vastaan. Vilma on myös jeesannut koulussa niin repun kuin koulukirjojenkin kanssa. Ruokalassakin kaverit ovat olleet apuna. Opettajat ovat auttaneet muun muassa kopioimalla materiaalia, jonka kirjoittaminen ei onnistunut alussa.

Me ihmiset olemme täällä toisiamme varten. Emme palavereja, työmatkoja, yhtiökokouksia, koulun lukujärjestyksiä varten. Arki ja kiire hämärtää helposti sen merkityksen, joka meillä on toinen toisillemme. Joskus minä tarvitsen apua, joskus taas joku toinen. Kenenkään elämäntehtävä ei ole aina olla toisen auttaja tai kenenkään tehtävä ei välttämättä ole aina olla autettava. Tilanteet vaihtelevat ja auttamistakin voi olla monenlaista.

Entä osaanko ottaa vastaan apua? Osaanko asettua autettavan asemaan? Mahtuuko kalenteriini aikaa ja voimavaroja silloin, kun lähellä oleva ihminen kaipaa apua? Entä jos jonkun toisen tarvitsevuus ärsyttää – ärsyynnynkö itse asiassa siihen, etten itse uskalla olla tarvitseva? Tai ehkä en ole saanut ikinä olla tarvitseva – olen saattanut joutua kasvamaan jo pienestä aktiiviseksi asioiden hoitajaksi, pärjääväksi ja vain itseeni luottavaksi ihmiseksi.

Minulle tämä on ollut aikamoinen oppikurssi. Onneksi allakassa on ollut paljon kotitoimistopäiviä ja olen voinut elää tyttären tarpeiden ja aikataulujen mukaan. Olen saanut olla laittamassa häntä kouluun ja vastassa bussilla. Jotenkin sain takaisin palasen sitä, jonka jo olin hukannut kiireisimpinä työvuosina, tyttären ollessa alle kouluikäinen. Sain tilaisuuden olla häntä varten, kun hän minua tarvitsi. Juuri nyt.

Nettikeskustelut vl-uskosta ovat olleet minulle hyödyllisiä ja tärkeitä. Siksi ajattelin kirjoittaa tänne kokemuksiani, kun tämä vaikuttaa asiallisemmalta foorumilta kuin Suomi24, tosin vähän hiljaiselta.

Olen nyt seurannut Suomi24:n vl-keskustelua kolmisen vuotta. Olen rekisteröitynyt myös Mopin palstalle. Eksyin sinne vähän kuin sattumalta joskus noin vuosi sitten. Tämän blogin löysin kesällä.

Hassua kyllä, olin alkuun vilpittömästi yllättynyt, että tällaista keskustelua yleensä käydään. Kuvittelin aina seurapenkissä istuessani, että kaikki muut siellä ovat “ihan täysillä” mukana.

Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä, mutta en oikeastaan tuntenut koskaan todella kuuluvani ”uskovaisten” joukkoon. Häivyinkin vl-piireistä, mutta vasta parikymppisenä. Mutta jo vuosikausia olin tiennyt, että lähden, kunhan vain pääsen pois.

Ei se usko koskaan tuntunut minusta oikealta, vaikka lapsena tietysti yrittää sopeutua ympäröiviin oloihin, kun ei muutakaan voi. Kaipa sitä yritti kunnollisena kilttinä tyttönä käyttäytyä niin kuin odotettiin, että tuntisi itsensä hyväksytyksi. En ole varma, olenko koskaan vakavissani uskonut vl-opin mukaan.

Suomi24:n palstalta olen saanut paljon semmoista tietoa vl-liikkeestä, mistä en ollut kuullutkaan. Ja mikä suoraan sanottuna entisestään on lisännyt vastenmielisyyttä lestadiolaisuutta kohtaan.

Minulla oli esimerkiksi hoitokokouksista hyvin hatara käsitys, enkä ole varma olenko lapsena oikeastaan edes tiennyt koko asiasta. Jostain lähimenneisyydessä tapahtuneesta ”eriseurasta” olin kuullut puhuttavan joskus paheksuvaan ja lapsilta kielletty -tyyliin. Tulkitsin lapsena sen tapahtuman joksikin sellaisten pahojen ja väärässä olleiden ihmisten/suuntauksen vapaaehtoiseksi eroamiseksi vl-liikkeestä. En ollut perehtynyt liikkeen historiaan lainkaan, ja luultavasti sekoitin sen esikoislestadiolaisiin.  

Minulla ei ole siis ollut aavistustakaan, että hoitokokouksissa hyökättiin niin raa’asti ja julkisesti yksilöitä ja perheitä vastaan ja vielä ihan typerän kuuloisin perustein. Kuvauksia luettuani olen nyt monta kertaa ihmetellyt, ettei niistä asioista ole tullut poliisitutkintaa. Kyllähän ne ovat olleet varmasti lainvastaisia tekoja mitä silloin on ihmisille tehty.

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani sikäläisen ry:n meno näytti kyllä niin flegmaattiselta ja apaattiselta, että on vaikea kuvitella mitään tuommoista edes tapahtuneen.

Toinen kiinnostava aihe Suomi24:ssä on ollut ehkäisykeskustelu ja yleensä naisen asema. En tietenkään tiennyt, että ehkäisyn kielto/synti on niin onnettoman huteralla pohjalla raamatullisesti. Ei perustu oikein mihinkään.  

Naisille tarjolla olleet vaihtoehdot eivät silloin aikanaan näyttäneet innostavilta: näivettyä vanhojenpiikojen penkissä tai yrittää parhaansa mukaan sinnitellä vaimona ja äitinä, kykenemättä itse vaikuttamaan tulevaisuuteensa. En usko, että olisin kestänyt kumpaakaan, kun ei olisi ollut itselleni mielekästä perustelua, miksi näin pitäisi elää. Se, että saattaisi ehkä kuoleman jälkeen jonnekin taivaaseen päästä, ei millään riittänyt motivaatioksi elää muiden määrittelemää elämää..

Muistan myös, miten puhujien alentuva ja lässyttävä tyyli ärsytti. Suostutteleva ja manipuloiva puhetyyli.  Puhujat väheksyivät meitä kuulijoita ja luulivat että olemme tyhmiä., tunteellisia ja manipuloitavia hölmöjä.  Ärsyttävää! Ja tuntui suorastaan, että olen itsekin viisaampi kuin he. Niinhän ei olisi tietenkään saanut ajatella eikä epäillä mitään. Mielestäni systeemi on lajissaan jopa nerokas, kun kaikki ajattelu ja kyseenalaistaminen on syntiä ja vika on aina kysyjässä. Kysyminen osoittaa että asianomainen on jo harhassa!

En keksi lapsuudestani ja nuoruudestani vl-yhteisöön liittyen mitään erityisen myönteistä. Paljon kehuttua yhteisöllisyyttä ja ”jumalanlasten keskinäistä rakkautta” en ole koskaan kokenut, päinvastoin tunsin ry:llä aina olevani alempaa kastia. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tuntui edes olevan yhteistä puhuttavaa lestadiolaisten oman ikäisten kanssa.Olen melko varma, että se ylistetty ”lämmin yhteisöllisyys” on pelkkä illuusio useammassa tapauksessa kuin uskotaankaan.

Mielestäni syntien anteeksipyytämis- ja antamisrituaali oli aina jotenkin nöyryyttävä ja häpeällinen. En koskaan tuntenut iloa ja helpotusta, päinvastoin siitä jäi pitkäksi aikaa jotenkin nolo olo.

Perheessäni ei kovin paljon puhuttu varsinaisesti uskonasioista eikä varsinkaan syvällisemmin mistään hengellisistä kysymyksistä. Se on oikeastaan aika hämmästyttävää, kun ajatellaan miten paljon aikaa ja voimavaroja uhrasimme uskolle viikoittain. Mutta tietysti kotona oli tehty selväksi, mitä asioita ei ollut ”sopivaa” tehdä ja millainen elämä oli tavoitteena. Se Suomi 24:ssä kuuluisuutta sanut syntilista oli opetettu. Vaikka eivät vanhemmatkaan tosiin ihan kaikkia sääntöjä noudattaneet.

Sitäkin ahdistavampaa oli joutua anteeksipyytämistilanteeseen. Vierastin siihen liittyvää liioiteltua tunteellisuutta, joka oli jotenkin vastenmielistä ja pelottavaa ja älytöntä. Siihen liittyi teennäisyyden vivahde, tuli olo että ”pelleillään”. En kokenut tehneeni mitään niin kauheaa ja pahaa, että sitä olisi itkien pitänyt anteeksi pyydellä.

Itselleni iso perhe ei varmasti ollut paras mahdollinen kasvuympäristö. Uskonnon lisäksi asiaan vaikuttivat tosin myös vanhempieni persoonallisuudet, sillä heillä ei ollut niitä ominaisuuksia joita ison perheen vanhemmuus olisi vaatinut. He eivät ymmärtäneet lapsen tarpeita oikeastaan lainkaan.

Vieläkin minua vaivaa usein tunne etten ole erityinen, “mikään”. Luulen sen johtuvan siitä, että en lapsena saanut sitä huomiota, mitä kaipasin enkä sitä edelleenkään oikein osaa vaatia. Tietynlainen perusturvattomuuden tunne on säilynyt, samoin kuin tunne, ettei oikein kuulu minnekään. Irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne.

Olen alkanut ajatella näitä asioita enemmän vasta äskettäin, varsinkin sen jälkeen kun sain päivitystä lestadiolaisten tilanteeseen näiltä keskustelupalstoilta. Vielä muutama vuosi sitten jopa pelkkä sana ”lestadiolainen” aiheutti voimakasta ällötystä, enkä edes halunnut sanoa sitä ääneen. Olen huomannut, että olen vuosia pyrkinyt vähättelemään vl-taustani merkitystä ja sen vaikutuksia. Yrittänyt sivuuttaa sen osan elämästäni kokonaan. Vaikka en todellakaan halua ajatella, että taustani välttämättä vaikuttaisi negatiivisesti loppuelämääni. Nyt uskon että minun on vain hyväksyttävä tämä taustani osana minuuttani. Vaikka en enää kärsi vl-liikkeen sisällä, se on jättänyt minuun jälkensä. Taidan siis olla yksi omanlaiseni tapaus ”etnisten lestadiolaisten” joukossa.

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta - Hakomajan selviytymisopas

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Raja tuli vastaan

Minä lähdin pois

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Äskeinen tv-dokumentti protestanttis-pietistisestä liikkeestä amisheista on herättänyt keskustelua, varsinkin koska heidän normijärjestelmänsä ja sisäisen kurinpitonsa muistuttaa hämmentävästi sitä, joka vallitsee myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Lisäksi yhteistä on vahva yhteisöllisyys, kasvatuskristillisyys, hajaantumisalttius ja yksilön kohtaamat vaikeudet irrottautua ryhmästä. kaikissa näissä ryhmissä normit ovat syntyneet ennen kaikkea liikkeen synnyn aikaa vallinneen elämäntavan ja ympäristön tuottamina seurauksena, eivätkä niinkään Raamatun perusteella.

Uudella mantereella vaikuttaa ainakin kolme eurooppalaisperäistä, pietististä uskonliikettä,  joiden elämäntavoissa ja ryhmäkurissa on paljon yhtymäkohtia vanhoillislestadiolaisuuteen. Amishien lisäksi tällaisia ryhmiä ovat mennoniitit ja hutteriitit. Näistä mennoniitit alkoivat siirtyä Yhdysvaltoihin jo 1600-luvun loppuvuosina.

Amishien ryhmittymä syntyi 1693 Euroopan puolella mennoniittien herätysliikkeen hajaannuksen seurauksena, koska heidän johtajansa halusivat elää vielä tiukemmin hurskaampaa ja yhteisöllisempää elämää. Tämän jakaantumisen lisäksi mennoniitit ovat hajaantuneet aikojen saatossa moniin eri suuntauksiin, esim. ‘flaameihin’, ‘friiseihin’, ‘waterlandilaisiin’, jotka tunnettiin löyhemmästä seurakuntakurista, sekä ’sonnelaisiin’, jotka erkaantuivat omaksi ryhmäkseen niinikään 1600-luvulla. 

Hajaannusten syyt näyttävät olevan pitkälle samantyyppisiä kuin lestadiolaisen liikkeen monissa hajaannuksissa. Syntyi riitoja siitä, missä määrin on luvallista pitää yhteyttä muihin ryhmittymiin ja kirkkoihin, miten tiukasti on pidettävä kiinni ”vain meidän yhteisömme on ainoa tie pelastukseen ” -ajatuksesta jne.  Eli se vanha tuttu kivi kaskessa: seurakuntaoppi.

Mennoniittien tapaan myös amishit siirtyivät Euroopasta Yhdysvaltoihin, mutta heidän muuttonsa tapahtui vasta 1700-luvulla. Oheisessa kartassa on merkitty tähdellä ne USA:n osavaltiot, joissa amishit nykyisin elävät.

Hutteriittien uskonliike syntyi näitä aikaisemmin,  jo 1520-luvulla Etelä-Saksassa. Liike joutui riitoihin alueen katolilaisuuden kanssa. Uskonsota oli todellista veristä sotaa, jossa uusien uskonryhmien johtajien henki oli konkreettisesti uhattuna.  Yksi liikkeen johtajista, Jacob Hutter, kärsi marttyyrikuoleman roviolla vuonna 1536, monien muiden herätysjohtajien tapaan. Protestanttien ja katolilaisten ryhmien välillä vallitsi siis viha, mutta lisäksi ankaria kiistoja syntyi myös eri pietistiryhmien ja muiden protestanttien kesken.

Sittemmin hutteriitit muuttivat paikasta toiseen useasti. Ensin he  asettuivat Määrin alueelle, siirtyivät vainojen takia Slovakiaan, ja lopulta nykyiseen Romaniaan (Valakian alueelle). He kohtasivat vainoa sielläkin, ja lopulta liikkeen johto päätti viedä väen Amerikkaan. Kaikkiaan 800 hutteriittia muutti siirtolaisina Yhdysvaltoihin 1870-luvulle saakka.Valtaosa hutteriiteista elää nykyisin Kanadan puolella. He ovat perustaneet siirtokuntia (Bruderhof) myös Afrikkaan (Nigeriaan) ja Japaniin. Hutteriitteihin kuuluvia uskovaisia on nykyisiin kaikkiaan 35000 – 40000.

Hutteriitit, amishit ja mennoniitit ovat lestadiolaisittain kiinnostavia siitä syystä, että niillä on samantyyppisiä perinnäissääntöjä, ja luterilaisesta kansankirkosta erottuva opetus, elämäntapa ja kulttuuri, joka perustuu pitkälle menneen ajan käytäntöihin. Kyse on kasvatuskritillisyydestä, ts. lapset kasvatetaan yhteisön jäseniksi koko lapsuuden ajan, erillään muusta yhteiskunnasta. Tähän vertautuvat  SRK:n rakentama  oma lapsi- ja nuorisotyön organisaatio ja toimintamuodot. Juuri vahva yhteisöllisyys ja ihmisen identiteetin kehittyminen ja kytkeytyminen uskonryhmään on leimallista kaikille näille ryhmille.

Hutteriittien uskonkäsitykseen sisältyy ehkäisy- ja televisiokielto, ja niiden lisäksi valokuvaus ja vyön käyttö ovat kiellettyjä. Kuvantekokielto nousee Raamatusta, jossa kielletään tekemästä kuvaa Jumalasta.

“Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua.” (2. Moos. 20: 4-5)

Kuvaa vältettiin tästä syystä varmuuden vuoksi kokonaan satojen vuosien ajan kristinuskossakin. On tunnettua, että lestadiolaisuudessa vieroksuttiin valokuvaamista vielä 1900-luvun alussa. Islamilaisuudessa kuvakielto on yhä voimakas, kuten on nähty. Jälkiä kuvaan kohdistuvasta epäluulosta on nykyisessä SRK-opissakin.

Kanadassa on muuten jouduttu hiljattain selvittelemään maan oikeusoppineiden voimin sitä miten hutteriiteille järjestetään ajokortit. Maassa on juuri tullut voimaan lakimuutos valokuvan pakollisuudesta ajokortissa.

Erojakin lestadiolaisuuteen nähden on. Hutteriittien uskonto edellyttää alkuseurakunnan mallin mukaista omaisuuden yhteisomistusta. He elävät kymmenien perheiden yhteisöinä, jotka omistavat yhdessä maan. Kaikki tekevät työtä maanviljelyksen parissa. Uskonto kieltää osallistumisen sotaan ja sotilaskoulutukseen. Hutteriitit ovat aseistakieltäytyjiä.

Miehet ja naiset pukeutuvat perinteiseen asuun, jo lapsesta saakka. Arjessa on tiukkoja sääntöjä ja niiden rikkomisesta seuraa julkinen häpeärangaistus. Perheet ovat luonnollisesti suuria koska ehkäisy on kielletty. Hutteriitit ovatkin väestötieteilijöiden vakioesimerkki maailman korkeimmasta hedelmällisyydestä (hedelmällisyysikäistä naista kohden luku on yli 9). Voi olla että vanhoillislestadiolaiset pääsevät tätäkin korkeampaan lukuun.

Hartaushetki kuuluu jokaisen päivän ohjelmaan, ja sunnuntaisin osallistutaan kirkonmenoihin. Hutteeriitit suhtautuvat epäluuloisesti yleiseen koulutukseen ja opinkäyntiin. He ovatkin järjestäneet itse koulut lapsilleen, omine opettajineen. Koulunkäynti lopetetaan jo noin 15-vuotiaana, minkä jälkeen nuori siirtyy tekemään työtä yhteisössä. Aivan viime aikoina yhteisöissä on alettu perustaa myös lukiotason kouluja.

Kuorotoiminta ja musiikki ylipäätään näyttää olevan tärkeä harrastus. Kuorot voivat olla suuriakin, jopa 150 laulajan ryhmiä. Netistä voi kuunnella kuoronäytteitä ja hankkia levyjä.

Hutteriittien  sisäisessä kielenkäytössä ja nimityksissä kuuluu yhä se vanhan saklankielien muoto joka oli käytössä 1500-luvulla. Uskonnon kieli on vanha saksa, samaan tapaan kuin myös amisheilla ja mennoniiteilla, mutta nykyisin lapsille opetetaan myös englantia.

Joidenkin amish- ja mennoniittiyhteisöjen kohdalla voidaan puhua perinteen kaupallistamisesta, sillä monilla alueilla yhteisö saa suuren osan elannostaan matkailusta ja yhteisölle tyypillisten perinnekäsityö- ja elintarviketuotteiden kaupasta.

Joitakin vuosia sitten tuli puheeksi vanhoillislestadiolaisten tuttavien kanssa hutteriittien, mennoniittien ja amishien elämäntapa, kun jotkut tutut olivat matkoillan tutustuneet asiaan. Yllättäen tuttavani kieltäytyivät silloin yksinkertaisesti uskomasta, että näitä ryhmiä olisi todella olemassakaan. Heidän käsityksensä mukaan koko maailmassa vain vanhoillislestadiolaisilla on näitä “oikeita” uskonkuuliaisuuden sääntöjä kuten television ja ehkäisyn kielto, jotka heidän mukaansa  juuri ovat “oikean uskon” tunnusmerkkejä. Monelle voi olla outoa , että samoja ihanteita ja normeja on käytössä muillakin uskonnollisilla ryhmillä.

Vaikuttaa siltä, että vanhoillislestadiolaisuuden, amishien, hutteriittien ja mennoniittien yhteiset juuret löytyvät aatteellisesti keskieurooppalaisesta pietismistä. Toimintatapojen osalta mallit ovat samoja kuin muuallakin patriarkaalisessa, yksinvataisessa vallankäytössä ja kontrollissa.

Sekin yhteinen piirre näillä ryhmillä on, että niihin ei yleensä liity uusia jäseniä aikuisena. Ulkopuolisille ei lähetystyötä juurikaan kohdisteta, vaan toiminta keskittyy oman piirin sisälle. Sen sijaan ne kasvattavat itse omat jäsenensä perheissä, ja perheet ovat tietysti suuria koska ehkäisyä ei sallita.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviksi

Aakkosellinen tietopankki uskonryhmistä Amerikassa
http://en.wikipedia.org/wiki/Amish

http://en.wikipedia.org/wiki/Hutterite

www.hutterites.org/

http://en.wikipedia.org/wiki/Mennonite

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hutteriitit

Tv-ohjelman herättämiä oivalluksia Mopin palstalla

Linkki YLEn Areenaan: http://areena.yle.fi/video/417190

Väitän, että nykyinen opetus vanhoillislestadiolaisuudessa on kaukana todellisesta kristinuskosta, josta Jeesus opetti.

Alun alkaen kristinuskossa armon rinnalla Jeesuksella esiintyy julistus kaikkien maailman ihmisten sisaruudesta ja veljeydestä.  Rakkauden käsky velvoittaa meitä kaikkia. Sillä jolla on maallista hyvää paljon, tulee antaa siitä niille joilta sitä puuttuu, ja luopua jopa niin että se tuntuu. Ketään ei sovi hylätä eikä jättää heitteille, ketään ei sovi syrjiä.

Voidaan sanoa, että pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnan mallissa yritettiin toteuttaa tätä kristinuskon neuvoa  ja  jakaa yhteistä hyvää kaikille, niin ettei kukaan jäisi kokonaan ilman, rahoittamalla perusturva verotuksen avulla. No, sitä ei enää ole. Mutta asiaan.

Tämän Jumalan tahdon toteutumisen pyrkii ihmisen taipumus itsekkyyteen estämään. Kolme suurta pahaa. vallanhimo, nautinnon halu ja mammonan himo!

Jeesuksen opetuksen mukaan toisen ihmisen hyväksikäyttäminen, välineellistäminen omassa nautinnon halussa ja vallanhimossa, on suurimpia syntejä. Samoin on puhdas mammonan palvonta, aineellisen omaisuuden ja rahan himo. Silloin ihminen on tehnyt vallasta ja mammmonasta itselleen epäjumalan. Sille on moni liikemies ja poliitikko myynyt  periaatteensa.

Olen monesti ihmetellyt, että näistä Raamatun mukaisia synneistä ei vanhoillislestadiolaisessa saarnassa enää puhuta yhtään mitään. Vai olenko istunut seuroissa liian etäällä ja ehkä jopa jäänyt suustani kiinni kahvilan puolelle? Eipä siinä mitään, väliaika voipi olla toisinaan seurojen paras anti.

Saarnoissa ja Päivämiehen kirjoituksissa ei tuomita vallanhimoa, esimerkiksi pyrkyryyttä eikä muiden velvoitteiden sivuuttamista ja uhraamista, päästäkseen etenemään liike-elämässä, ammatillisesti, rauhanyhdistyksessä, politiikassa tai muilla elämänalueilla. Samoin ei pidetä vääränä rahan ja omaisuuden asettamista lähimmäisenrakkauden ohi elämänarvojen etusijalle.

Huomio kiinnitetään johonkin semmoiseen kuten konsertissa käymiseen, joka ei merkitse enempää vallanhimoa kuin mammonan palvontaakaan, vaan Jumalan antamasta taiteen lahjasta iloitsemista. Kaikki energia vl-liikkeen syntiluettelossa pannaan epäolennaisiin kysymysten synnillistämiseen. Korvakorut, näytelmän seuraaminen teatterissa… lasi viiniä hyvän pihvin kanssa.

Mutta Paavali kirjoitti:

20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin
21 “älä tartu”, “älä maista”, “älä kosketa”?
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.
23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.
Kol.2.20-23.

Ruumiin kurittamista ja kulttuuriharrastusten ym. asketismia vaativat “neuvot” eivät siis olekaan muuta kuin ihmisen ylpeyttä, Paavalin mukaan. Tämä on uutinen sellaiselle joka on kuullut vain nykyistä oppia.  (Kirjoittaja: “UT”)

Arviolta 40 prosenttia maailman väestöstä elää alle kahdella taalalla päivässä. Kun joutuu käyttämään 70 prosenttia tuloistaan ruokaan, muuhun jää alle puoli dollaria, määrittelee Suomen World Visionin Afrikan aluepäällikkö Juha Virtanen.

Kalliimpi ruoka merkitsee vähemmän ruokaa. Heikolla ja yksipuolisella ravinnolla lapsi ei jaksa käydä koulua – puhumattakaan, että perheellä olisi rahaa koulumaksuihin, jotka monessa kehitysmaassa nielevät melkoisen osan perheen taloudesta.

Suomen World Vision, tiedotuslehti 1/2009

Kirkon Ulkomaanapu

Lue myös:

Kilvoittelu armon varassa

Jumala on luonut ihmisen elämään yhteydessä kanssaan ja yhteydessä toisten ihmisten kanssa. Ristikin kuvaa hienosti näitä molempia yhteyden suuntia. Tärkeintä ei ole oikeaoppisuus, vaan suhde!

Usein sisäinen rikkinäisyytemme on syntynyt ihmissuhteissa, mutta se voi myös parantua niissä. Eräs Jumalan valtakunnan periaate ihmissuhteita koskien on tilivelvollisuus.

Jokaisen tulisi pitää itseään tilivelvollisena kolmella eri tasolla:

1. Me kaikki tarvitsemme elämäämme paavalin, jolle voimme olla timoteuksia. Henkilön, joka on uskossa ja joka haluaa toimia mentorina juuri sinulle. Itse sain hienon johdatuksen kautta tällaisen tarjouksen Jumalan mieheltä, jota arvostan ja jolta voin oppia todella paljon. Odotan innolla ensimmäistä “virallista” tapaamistamme ensi viikolla.
2. Toisaalta tarvitsemme työtovereita, aseveljiä ja taistelupareja kuten paavali ja barnabas. Ystäviä, jotka jakavat jonkun kiinnostuksen kohteen kanssamme tai tekevät samanlaista työtä. Me Päijät-Hämeessä kokoonnumme helluntaiseurakuntien nuorisopastoreina yhteiseen työnohjausryhmään lähes kuukausittain, mutta jokainen tarvitsee myös syvempää ystävyyssuhdetta ja elämän jakamista muutaman ihmisen kanssa. Olen hiljattain alkanut tavata hyvän ystäväni, toisen paikkakunnan nuorisopastorin kanssa säännöllisesti viikottain yhteiselle aamupalalle, jota mutustellessa voimme vaihtaa kuulumisia ja puhua elämän haasteista.
3. Kolmantena tasona Jumalan suunnitelmassa on meidän jokaisen omat opetuslapsemme, timoteukset, joiden elämästä ja kristittyinä kasvusta olemme ottaneet hengellisen vastuun ja joille olemme valmiit olemaan läpinäkyviä ja jakamaan elämäämme. Henkilökohtaisesti olen kokoontunut lähes vuoden verran joka viikko pietarin, jaakobin ja johanneksen kanssa. Johanneksen lähetimme lähetystyöhön “aasian” suuntaan, mutta pietari ja jaakob ovat alkaneet myös itse kokoontua pienen nuorten miesten ryhmän kanssa opetuslapseuttamisen merkeissä. Tapaan heitä kuitenkin edelleen säännöllisesti parin viikon välein.

Paavali kuvaa hienosti tätä opetuslapseuttamisen ketjua:

Ja minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan. 2.Tim.2:2

Tilivelvollisuus on jotain, jota emme voi keneltäkään vaatia, mutta jokaisen olisi hyvä ymmärtää tämän Jumalan valtakunnan periaatteen merkitys omassa elämässään. Minä ainakin haluan olla tilivelvollinen elämästäni ennen kaikkea Jumalalle, mutta myös muutamille hänen palvelijoilleen. En todellakaan halua päätyä iltapulun lööppiin oman elämän valvomattomuuden seurauksena sitten, kun on jo liian myöhäistä.

Kenelle sinä olet paavali, barnabas ja timoteus?

Eipä siitä ole kuin kaksi päivää, kun pääsin toteamasta, ettei miesten kannata puhua ääneen muusta kuin säästä. Surullista olla tällaisissa asioissa oikeassa, mutta niinpä olemme taas keskellä uutta ilkkakanervasavustusta. Ilkkahan menetti pallinsa puutarhanhoidosta puhuessaan, nyt savustetaan erään automerkin myyntijohtajaa, joka oli erehtynyt antamaan haastattelun [1] Anna -lehdelle. Ja ei, kysymyksessä ei ole minkään sortin pornolehti, vaikka nimestä voisikin niin päätellä.

Jutun otsikkona oli Mies puhuu naisesta. Ehkä nyt olisi jo kaikkien urosten syytä uskoa, ettei naisista voi puhua mitään joutumatta mestauspölkylle. Varsinkaan ei saa sanoa, miltä naiset itsestä tuntuvat. Jos on pakko jotain lausua, on viisainta kysyä ensin ohjeita Naisasialiitto Unionista. Ehkäpä miehille olisi syytä tehdä jopa käsikirja sallituista fraaseista. Tilanne muistuttaa jo 1970 -luvun Suomea, jolloin itänaapurista oli oikeus puhua vain YYA -käsikirjassa mainittujen sanamuotojen avulla. Ehkäpä miehet tarvitsevat uuteen psykososiaaliseen kvasitodellisuuteen tuunatun YYA -oppaan?

Apina ei tiedä, pitäisikö tässä nyt itkeä vai nauraa, niin överiksi ovat taas rahvaan aivosolujen tuotokset pullahtaneet, kun etenkin naaraat ovat tasa-arvovaltuutettua (!) myöten päässeet availemaan patoutunutta sikainhoaan. Anna -lehden päätoimittaja Emma Koivulan mukaan kyseisen erikoisnumeron tarkoituksena oli toimia pienen piirin hauskana juttuna, mutta Helsingin Sanomat väänsi siitä ”uutisen”. Kouvula arvelee, että saimme tästä aikaan hyvän tasa-arvokeskustelun. Tämäkö muka on jotain keskustelua? Lähinnä syntynyt hysteria muistuttaa erään sharia -lain julmimpia kivitystuomioita. Ehkä tämä kertoo jotain ”tasa-arvostamme”.

Esko Kiesi esitti vain omia mielipiteitään naisista. Ammattinsa huomion ottaen voi pitää vain luovana oivalluksena tehdä samalla vertailuja autoihin. Oli ne sitten esitetty huumorin pilke silmäkulmassa tai totisena totena, ei pitäisi olla mitään väliä. Jokaisella saa olla mielipiteitä ja jokainen saa pitää naisista juuri sillä tavalla kuin haluaa. Näinhän länsimainen demokratia julistaa, vai mitä sanotte te kaikki naistutkijat, feministit, tasa-arvokonsultit ja tasa-arvovaltuutetut? Jos joku Essi Kietäväinen olisi ollut asialla ja arvioinut miehiä Kiesin tapaan, siitä ei olisi syntynyt minkäänlaista uutista, kohusta nyt puhumattakaan. Tämä todistaa, ettei kysymys ole tasa-arvosta vaan jostakin aivan muusta.

Mikä Kiesin teeseissä sitten oikein feministejä pännii? Seitsemän sentin korot vai paitojen silittäminen? Jos apinalta kysytään, niin korkeat korot kyllä tekevät Naisen. Sen voi jokainen havaita vaikkapa Tallinnassa käydessään. Anu Saagim sanookin eilisen uutisen [2] mukaan, että suomalaiset naiset ovat hiiriä, jotka vetäytyvät eivätkä halua saada osakseen huomiota. Anu sentään on tiettävästi Nainen. Tarkennetaan nyt sen verran, että ehkä suomalaisnaaraat eivät halua saada osakseen seksuaalista huomiota – mutta mitäpä muuta hysteriaan vaipuminen Kiesin sanomisten takia on kuin huomion hakemista?

Paitojen silittäminen onkin sitten mielenkiintoinen juttu. Apinalla on aiheesta hyllyssään oikein kokonainen kirja: Why Men Don’t Iron – The Real Science of Gender Studies. Kannattaisi ehkä tasa-arvovaltuutetunkin lukea jotain tosiasioita ihmisapinan käyttäytymisestä. Taitaa olla turha toive, sillä naistutkimussoopaa on toki paljon miellyttävämpi ahmia – ei tarvitse siirtyä mielenrauhan epämukavuusalueelle. Kiesikin vain totesi, että naisen kieltäytyessä silittämästä tai siivoamasta, voisi karrikoidusti sanoa, että suhde vetelee viimeisiään. Mikä tässä nyt mättää? Jos naisia ei olisi keksitty, kukaan ei olisi kuullutkaan mitään siivoamisesta eikä varsinkaan silittämisestä.

Kohua on sitten – tietysti – pelästynyt Kiesin esimies eli VV -Auton toimitusjohtaja Pekka Lahti: kyseessä on erittäin vakava asia. Tasa-arvo ja syrjimättömyys ovat VV -Auton keskeisiä periaatteita…! Huomatkaa nämä YYA -oppaan mukaiset sanakäänteet. Hän on yhtä nöyrä YYA -sopimuksen noudattaja kuin Jyrki Katainen puolitoista vuotta sitten. Ehkä se on tervettä itsesuojeluvaistoa. Yhteisön kulloisiakin pyhiä ”totuuksia” on syytä kumartaa, olivat ne kuinka mielivaltaisia tahansa. Näin on syytä menetellä ainakin, jos sattuu olemaan poliitikko tai yritysjohtaja. Näiden molempien pitää saada itsensä myydyksi naaraiden sydämiin. Muuten voi olla entinen johtaja ja kaiken päälle saattaa vielä jäädä ilman seksiäkin. Kauhea kohtalo apinaurokselle, siinä ei sitten enää auta mikään muu kuin viina.

Tasavallan arvoisalle presidentille Tarja Halosellekin tuntuu tuottavan ongelmia olla nainen. Hän nimittäin valittaa (kuten naaraille sopiikin) aivan turhanpäiväisestä asiasta [3]. Hänestä kun otetaan kuvia, joissa hän esiintyy muiden naaraiden kanssa. Näin hän vertautuu esimerkiksi kuningatar Silviaan eikä kuningas Kaarle Kustaaseen. No kyllähän moinen vertaus tietysti saattaa aiheuttaa Haloselle tuskia, mutta ei hän sukupuolelleen mitään voi. Onkohan Silvia koskaan valittanut joutuneensa samaan kuvaan Tarjan kanssa? Ehkä tällainen valitus vain todistaa sen Kiesinkin julkilausuman ajatuksen, ettei naisista oikein ole johtajan hommiin, koska he sotkevat tunteensa joka asiaan…

Tyypilliseen naaraiden tapaan Tarja ulkoistaa ahdistuksensa median niskoille. Sillä kuulema on yhä vaikeuksia suhtautumisessa naaraspresidentiin. Tyypilliseen äksyilytyyliinsä Tarja puuskahtaa, että naisen pitäisi olla yhtä aikaa äiti, presidentii, kuningatar ja kaikkea mahdollista. Voi kamala sentään, kuinka kauhea kohtalo häntä onkaan kohdannut. Silti hän jaksaa uskoa, että matriarkaatti vahvistuu ja naisellisina pidettyjen ominaisuuksien kysyntä lisääntyy johtamisessa: nykyaikainen yhteiskunta tarvitsee hiukan monipuolisempaa huolenpitoa.

Niinpä niin. Mikä mahtaa olla se naisellinen kosketus, joka on yhteiskuntaa hyväillyt naaraiden tultua politiikkaan ja työelämän johtopaikoille? Apina ei ole havainnut minkäänlaista inhimillisyyden lisääntymistä. Päin vastoin rahan valta kasvaa koko ajan, lasten heitteillejättö ja pahoinvointi lisääntyvät, seksihanoja ruuvataan tiukemmalle. Lapset pannaan laitoksiin, jotta naaraat saisivat ”toteuttaa itseään”. Yhteisöllisyyden tuottama huolenpito vähentyy, yksinäisyys lisääntyy. Mutta eikös se ole luontevaa, kun naisliikkeen slogankin kuuluu yksityinen on yleistä.

Mitä ovat sitten johtopaikoille päässeet naaraat saaneet aikaan? Siis jotain uutta ja sikakäytännöistä poikkeavaa? Sekä ulkomaiset että kotimaiset esimerkit osoittavat, ettei meno ole miksikään muuttunut. Omaa etua ajetaan ja rötöksiin syyllistytään kuin urokset ikään. Toki tällainen ”ihmeellisyys” saattaa johtua siitä, että johtopaikoille valikoituu etupäässä naisia, joilla on miestyypin aivot. Tarjahan on tästä hyvä esimerkki.

Tarjan linjaa jatkaa tänään isoleukainen Jutta Urpilainen, joka myös valittaa ulkonäköpaineistaan [4]. Urpilainen kritisoi sitä, että naisjohtajan ulkonäköön ja olemukseen kiinnitetään julkisuudessa huomattavasti enemmän huomiota kuin miesjohtajien. Milloin teille arvon johtajattaret menisi jakeluun, että kysymys on biologiasta? Sitä on aivan turha yrittää muuttaa. Käyttäkää tilaisuus hyväksenne. Ja niinhän verkkosukkajutta on tehnytkin, pisteet edes siitä.

Aivan viimeisimpiä esimerkkejä naarasjohtajuuden siunauksellisuudesta edustaa verohallituksen pääjohtaja Mirjami Laitinen [5]. Jostakin syystä hän haistattaa pitkät sekä verohallintolaille että omille alaisilleen ottamalla oikeuden omiin käsiinsä ja puuhaamalla huijari Peter Fryckmanin miljoonaveloille anteeksiantoa. Urostyyliin hän kätkeytyy yksityissyyden suojan taakse eikä kommentoi asiaa millään tavalla.

Tänäinen Radio Puheen Ajastin [6] käsitteli Vanhasen markkinoimaa perheverotusta ja toi taas kauniisti esille johtavien naaraiden perhe- ja lapsivihamielisyyden. Vain työelämä on heille elämää. Tällä kertaa asialla oli palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Reija Lilja. Hänen mielestään lapsiperheiden tukeminen on perseestä, koska se innostaisi naisia jäämään kotiin. Perusteeksi hän kertoo paheksuen, kuinka Saksassa ja Ranskassa äidit ovat Suomea enemmän kotona, koska siellä on perheverotus. Ai jaa. Apina kyllä muistaa varsin selvästi, kuinka eräs valtakunnanfeministi Anne Moilanen on useinkin verrannut Suomea juuri näihin maihin halutessaan todistaa, kuinka paheksuttavan suuri osa suomalaisäideistä laiskottelee kotosalla… Totuus on siis suhteellista, mot.

Tänään pesäpuun postilaatikko tupsahti Me -lehti. Vaikka se onkin pienin kolmesta kaupan asiakaslehdestä, sen levikki on silti kymmenen kertaa suurempi kuin Suomen Kuvalehden. Me -lehden päätoimittaja on nainen (kuten kaikkien levikiltään suurimpien aikakauslehtien), Jaana Huttunen. Hän syyllistää lyhyessä pääkirjoituksessaan kuluttajat, jotka heittävät ruokaa roskiin. Koska hän itse tunnustaa löytävänsä viikottain kylmiönsä periltä pilaantuneita ruokapakkauksia, hän olettaa kaikkien muidenkin apinoiden kotona tapahtuvan samaa.

Apinana voin kertoa hänelle, että minulla menee pilaantunutta tai mitään muutakaan ruokaa roskiin korkeintaan pari kertaa vuodessa ja silloinkin kyse on suorastaan mitättömistä määristä. Näin siis toimitaan sikataloudessa. Tietystikään pääkirjoituksessa ei haluttu puhua mitään siitä, kuinka paljon kaupoista kärrätään hyvälaatuista ruokaa kaatopaikoille! Sinänsä on mielenkiintoista, että perheenäitejä saa syyllistää tälläisella asialla, mutta lastenhoidon laiminlyönneistä heitä ei ole sovelias mitenkään arvostella.

Eikä tässä vielä kaikki. Viime päivien uutistarjonta on lahjomattomasti osoittanut, millaisilla edellytyksillä naarasmaailmaa rakennetaan. Britti Callie Rogers voitti kuusi vuotta sitten lotossa kaksi miljoonaa euroa ja niin sanotusti pani rahat haisemaan [7]. Nyt hän on pennitön kahden lapsen yksinhuoltaja, jolla sentään on omaisuudesta muistona silikonirinnat. Neljäsosa omaisuudesta meni kokaiiniin. Ja kuinka ollakaan, syyllinen tähän kaikkeen oli tietysti sikamainen poikaystävä.

Maailman seksikkäin naaras, vai miten se nyt oli, Angelina Jolie järkyttyi ja menetti – taas kuinka monenen kerran lieneekään – malttinsa kuultuaan miehensä Brad Pittin poltelleen pilveä Quentin Tarantinon kanssa [8]. Hieman rajaa Angelina. Sen kerran kun urosapina pääsee Tarantinon kanssa pössyttelemään, pitäisi löytyä suvaitsevaisuutta. Uhkailu ja kiristys ovat aika alkeellisia sikojen kasvatuskeinoja. Mielikuvitusta peliin, jos se Pitt ylipäätään kiinnostaa. Muuten kannattaa vain lähteä vapaille markkinoille.

Johanna Tukiainen on palannut otsikoihin. Pitkästä aikaa. Nyt hän on seestynyt sen verran, että toteaa: Lööppijulkkis -lauluni loukkaa minua [9]. Vain naarasaivot tai Matti Nykänen voivat pystyä tällaiseen suoritukseen. Kuten kuvaan kuuluu, Johannakin ulkoistaa tämän ongelman. Syy hänen toilailuihinsa ei olekaan hänessä, vaan siinä, ettei hänellä ole henkilökohtaista mangeria tai assistenttia. Näin syylliseksi saadaan kätevästi määriteltyä urossika, jota ei edes ole olemassa. Tällainen oivallus on jo valtion taiteilijaeläkkeen arvoinen suoritus, eikö vain? Ehkä laitamme kuitenkin eläkkeen nauttimisen ehdoksi, että neitokainen ulkoistaa itsensä Gambiaan.

Käsilaukku on naaraille uskomattoman tärkeä kapistus. Vielä tärkeämpää tuntuu olevan se, kuinka kallis tai muulla tavalla huomiota herättävästä luomuksesta on kysymys. Suuressa Lännessä naaraat ovat keksineet, että käsilaukkuna voi käyttää täytettyjä eläimiä. Joku näyttelijätär Stacy Haiduk hiippaili johonkin gaalaan käsivarrellaan täytetty kissa [10]. Siis ihan oikeasti joskus hengittänyt ja kehrännyt pikku karvapallo. Luulisi Animalian tuomitsevan, mutta ei ole kuulunut minkäänlaista paheksuntaa. Apina ei voi olla miettimättä sitäkään, kuinka herkullista materiaalia tällainen tarjoaa vaikkapa muslimimaiden medialle. Heillä ei tosiaankaan ole pulaa aineistosta, joka kyseenalaistaa länsimaiden sivistyksen tason…

Ja tähän loppuun vielä uutinen eläkerintamalta. Keski-Suomen sairaanhoitopiirin johtaja Timo Kunttu jäi maanantaina eläkkeelle. Nyt hänellä on aikaa vaeltaa Muotkatuntureilla ja matkustella vaimonsa kanssa ympäri maailmaa, kuten Keskisuomalainen kertoi 31.8. Onnea Timolle. Hän on 62 -vuotias. Hän taitaa olla siitä vanhimmasta päästä eläköityviä johtajatason apinoita. Jotenkin tätä yhtälöä on niin vaikea ymmärtää. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä -totuus ei nyt toimikaan. Hallitusta myöten pieniä uurastajia syyllistetään ja pakotetaan pysymään työelämässä kohta 70 -vuoden ikään asti, palomiehiä myöten. Tämä ei koskaan tule koskemaan johtoporrasta, jolla on varaa tehdä omia järjestelyjään. Tutkittu juttuhan on se, että johtajat ovat terveempiä ja elävät duunareita vuosikausia pidempään. Mutta tämähän kai on vain sitä apinalauman oikeudenmukaisuutta, ei sen kummempaa.

Muhammed-piirroksistaan kuuluisaksi tullut – ja saman syyn vuoksi  kyllddyyrilehti Kaltiosta ulospotkittu – pilapiirtäjä Ville Ranta on aloittanut Helsingin seurakuntayhtymän lehden pilapiirtäjänä.

Hän toteaa uudesta pestistään itse näin:

Usein mietin, että uskonnosta voi puhua vain typeryyksiä. Ja voishan olla puhumatta mitään…

… jos sielunhätä sillä hellittäisi.

Ranta on kuvannut tämän viikon Kirkko & Kaupunki-lehdessä nykyisen (henkilökunnaltaan kauas juuriltaan ajautuneen) luterilaisen kirkon ja Jussi K. Niemelän edustaman hihhuliateismin välistä suhdetta:

Lähde: Kirkko ja kaupunki, kuva: Ville Ranta

Kristityn oma vastuu omastatunnosta on unohdettu korostettaessa kuulaisuutta kollektiiviselle “yhteistunnolle”, joka ilmenee  elämäntapanormien noudattamisessa. Ihminen kadottaa tällöin sen mikä hänestä tekee ihmisen: henkilökohtaisen vastuunsa.

Mielestäni vanhoillislestadiolaisyhteisön elämäntapanormit voivat vaikuttaa vahingollisesti ihmisen moraalisen ajattelun kehitykseen. Yläasteiässä ihmisen kai kuuluisi herätä tuntemaan maailmantuskaa, surua ja hätää oikeudenmukaisuuden ja vaikkapa kolmannen maailman köyhyysongelman tai tasa-arvon takia. Tämän ikäisten päissä pyörivät turkistarhaeläinten riisto ja jäätiköiden sulaminen, tai vaikkapa kysymys, saako sodassa tappaa. Ja näin kuuluukin olla! Kaiken ikäisillä! Nämä ovat totisia eettisiä kysymyksiä.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, jossa on vahvat elämäntapanormit, on vaarana, että etiikka kaventuu moraaliksi, jopa moralismiksi. Minusta on harmi, jos vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä viisitoistavuotiaan ihmisen keskeisiksi kysymyksiksi nousevat yllä kuvattujen eettisten kysymysten sijaan moralismia vastaan taistelevat kysymykset tyyliin ”eikö korvakoruja saa käyttää”, ”enkö saa kuunnella rokkia”. En tarkoita, että lestadiolaisuudessa opetettaisiin, että nämä normiasiat olisivat tärkeämpiä kuin yllä mainitut eettiset asiat, mutta nuoren elämässä ne muodostuvat helposti omaa elämää koskettavina keskeisiksi uskoon kuuluviksi kysymyksiksi, joihin suhtautuminen ratkaisee käytännössä myös sen, pääseekö täältä lopulta taivaaseen.

Mielestäni on sääli, jos yksikin ihminen ”kieltää uskonsa”, tai kokee luopuvansa uskosta/menettävänsä uskonsa kristilliseen Jumalaan meikin tai rokin takia. Ei kai kristinuskossa tästä voi olla kyse? Olisiko Jumala noin pikkumainen?

Yksilön omatunto sidottu ”yhteisön omaantuntoon”

Kysynkin nyt, onko vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tilaa yksilön omatunnolle, sen terveelle kehittymiselle ja olemassaololle? Onko yhteisössä tilaa yksilön vastuulle?

Viimeaikoina esimerkiksi ehkäisykysymyksen yhteydessä on myös liikkeen viralliselta taholta todettu ehkäisyn olevan omantunnon asia. Kuitenkin yhteisön julkilausumissa ehkäisy sanotaan synniksi. Kun tähän yhdistetään yllä oleva ”usko avaa ymmärryksen” -argumentin, lopputulema on se, että yksilön omatunto on sidottu kulkemaan yhtä jalkaa yhteisön omantunnon kanssa. Tästä syystä tuntuukin välillä siltä, että vanhoillislestadiolaisen omatunto on yhtä kuin yhteisön omatunto – omaa tuntoa ei siis ole. Tällöin ei ole myöskään yksilön vastuuta. On vain yhteisön vastuu.

Miten yhteisö kantaa vastuun tämän suuren yhteisöomantunnon aikaansaamista kielteisistä seuraamuksista?

Miten yhteisö kantaa vastuun vaurioista, jota vanhempien väsymys erinäisine seurauksineen saavat lapsissa aikaan. Kuka kantaa vastuun siitä, että lapsi syntyy maailmaan ei-toivottuna?

Miten yhteisö kantaa vastuunsa ympäristön suojelusta?

Mielestäni yhteisön virallisten lausunnonantajien pitäisi vähintäänkin yksiselitteisesti ilmaista, että ehkäisy ei ole syntiä, jos jonkun perheenjäsenen psyykkinen tai fyysinen terveys ei kestä uutta raskautta. Tällöin yksilölle jäisi tilaa kantaa vastuunsa raamatullisen lähimmäisenrakkauden etiikan hengessä.

Nimimerkki Virpi H. Epäkuluttajan blogissa

Eräs maahanmuuton vapauttamista koskeva perusteema on ollut ikääntyvä väestömme ja sen myötä maahamme saapuva työvoimapula. Todellisuus on kuitenkin toinen – toistan tässä hieman itseäni.

Suomen väestön ikääntyminen on käsitteenä kupla. Kyse on sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien aiheuttamasta tilastollisesta kummajaisesta. Tämä ongelma kuitenkin katoaa näiden suurten ikäluokkien mukana hautaan noin 10-20 vuoden sisällä. Tämän jälkeen Suomen väestö putoaa (ilman keinotekoista väestönkasvua) noin neljään miljoonaan suomalaiseen ja väestöpyramidi (kuin myös elinkeinoelämä) normalisoituu.

Jos tätä – ominkin voimin hoidettavissa olevaa parinkymmenen vuoden mittaista – ongelmaa varten tuodaan maahamme massoittain halpatyövoimaa, tulemme rakentamaan tuleville sukupolville todellisen monikulttuurisen ongelman. Sellaisen, jonka vaikutukset saattavat kestää satoja vuosia ja pahimmillaan ne tuhoavat suomalaisen kulttuurin, suomalaisen kansallisvaltion ja suomalaisuuden.

Sen sijaan, että nämä vanhuksista ja huoltosuhteesta huolissaan olevat ihmiset tekevät nykyistä monikulttuuripropagandaansa, suosittelen laskeutumista todellisuuteen ja tekemään jotain todellista asioiden eteen.

Päivän uutisvuo kertoo, että uusi ikäihmisille tarkoitettu toimintapuisto Helsingin Pikku Huopalahdessa sai yksimielisen innostuneen vastaanoton keskiviikkona, kun joukko vireitä eläkeläisiä tutustui siihen.

Taavetinpuistoon on tuotu monia välineitä, jotka uutisen mukaan vaikuttavat lasten leikkipuiston telineiltä. Ensihavainto ei olekaan kovinväärä, sillä laitteet on suunnitellut ja valmistanut rovaniemeläinen Lappset-yritys, joka tekee leikkipuistojen välineitä. Suurin ero leikkipuiston telineisiin on se, että ikäihmisten puistossa ne ovat matalammalla. Kehittämiseen on osallistunut ikäihmisiä ja lapsia. Puistossa on käytetty myös urheilukentiltä tuttua pinnoitetta, jolloin kaatuminen on pehmeämpää kuin hiekalle.

Näillä ikäihmisille suunnitelluilla aitteilla voi pitää yllä lihaskuntoa ja tasapainoa. laitteiden suunnittelussa on otettu huomioon ikääntyvien kansalaisten arkielämän taitojen ylläpitäminen. Näin ollen myös pyörätuolin ja rollaattorin avulla liikkuvat on otettu huomioon. Puiston yhteydessä on myös puolen kilometrin pituinen kävelyreitti, jonka varrella on penkkejä.

Tämä toimintapuisto on syntynyt Miina Sillanpään säätiön aloitteesta. Helsingin kaupunki vastasi rakentamisesta ja huolehtii ylläpidosta.

Tämä on hieno ajatus, jota voisi laajentaa Pikku-Huopalahden ulkopuolellekin. Tällaiseen toimintaan olisi helppo yhdistää kahvilatoimintaa, retkiä, harrastuspiirejä – jopa päivätansseja seniorikansalaisille. Kun vielä jossain päin käytössä olevaa vanhusten ja lasten yhteisen ajan viettoa saataisiin tähän mukaan, voitaisiin puhua ikäpolvien kohtaamisesta ja yleishyödyllisestä toiminnasta.

Parhaimmillaan näin saataisiin ikääntyvää väestöä aktivoitua ja kuntoutettua niin, että nykyistä paljon pienempi osa päätyisi  myöskin nykyistä lyhyemmäksi ajaksi kroonikko-osastoille. Olen taipuvainen uskomaan siihen, että terve sielu asuu terveessä ruumiissa. Uskoisin ahdistuksen, yksinäisyyden ja masennuksenkin saavan näin ainakin ensiapua ikääntyvässä väestönosassamme.

Vastaavasti kaikki väestön ikääntymisestä huolissaan olevat monikulttuuristit voisivat käyttää edes osan vapaa-ajastaan vapaaehtoistyöhön ja seurusteluun ikäihmisten kanssa. Ehkä sieltä löytyisi viimein järkeä myös tähän nykyiseen monikulttuuriuskontoon.

Joku sanoi joskus, että viisas yhteiskunta kunnioittaa ja kuuntelee vanhuksiaan.

Lähde: HS

Mitä voi tulla sellaisesta työpäivästä, jonka aamuna on lukenut Jaakkokeskarin palstalta kirjoituksen Real-time library? O_o

Suuri vihreä filosofi Jarkko Tontti on jälleen kerran osoittanut ymmärryksensä laajuutta Vihreän Langan julkaiemassa blogissaan.

Tai sitten nationalismia tai muuta yhteisöllisyyttä korostavaa oppisuuntaa, jonka mukaan ihmistä ei kohdella yksilönä, ainutkertaisena ja erilaisena, vaan vain kansakunnan ja kulttuurin jäsenenä.

Metsään meni, taas. Kolina kuuluu vieläkin.

Toisin kuin virheiden ajama vasemmistolainen ns.yhteisöllisyys,, joka perustuu siihen, että yksilö on yhteisöä varten, nationalismi perustuu siihen, että yhteisö on yksilöä varten.

Nationalimissa yhteisen kulttuurin ja kielen omaavat ihmiset muodostavat keskenään – ykslöistä sukujen ja heimojen kautta koostuvan – kansankokonaisuuden, joka on tarkoitettu omien yksilöidensä suojaksi ja hyväksi.

Tosin kuin vihervasemmistolainen monikulttuurinen yhteiskunta, joka on tarkoitettu puolestaan kaikille muille paitsi sen rakentaneille ihmisille ja heidän jälkeläisilleen.

Lähde: VL