Kyllä. Oma online yhteisö oman domainin alle on oiva tapa saada Web-siten konversiota (tekemistä) kehittymään, etsiä tuoteinnovaatioita ja myös säästää, sillä osan asiakaspalvelustakin voi hoitaa asiakkaat keskenään. Kysehän on siis yhteisön rakentamisesta oman Web-siten osaksi. Moni tätä toki yrittääkin, mutta helposti yhteisö jää muutamaksi irralliseksi kommentiksi ilman suurempaa lisäarvoa. Mutta toiset onnistuvat. Esimerkiksi Nokialla on kuluttajia, budjetti ja mielenkiintoiset tuotteet. Useampia yhteisöitä myös.  Nokia conversations- palvelu on kehittynyt jopa siinä määrin, että toiminnalle tarvitaan tiukemmat raamit aikaisempaa vahvemmin. Katso Digitodayn tuore artikkeli aiheesta. Myös moderointi maksaa, mikä varmasti rajoittaakin monien tahojen toimintaa tällä rintamalla.

Toinen selkeä porukka ovat sitten mediatalot, jotka ovat kyllästyneet yleisöiden pakoon erillisiin sos.median palveluihin. He haluavat yleisöt takaisin, lisäämällä sos.median teknologiaa ja toimintamalleja omiin palveluihinsa. Tätähän meilläkin tekevät jo sanomalehdet ja muut mediatalot.

Ning on yksi aika hyvä tuote erillisen yhteisön luomiseen, mutta ei niinkään kiinni omaan sivustoon. Toinen hyvä on KickApps. Tällaista alustaa hyödyntäen yhteisön organisaattori voi saada projektin nopeasti pystyyn, välttää suuret kulut nykyisen digipalveluita tarjoavan firmansa projektitiimiä vältellen ja unohtaa jopa oman organisaation IT-tiimin. Houkuttelevaa, eikö vain? Tästä löydät hyvän artikkelin erityyppisistä alustan tarjoajista. Web-siten yhteyteen tiukasti rakentuvan yhteisön rakentamiseen tarvitaan lähes aina erillinen partneri, joka hallitsee strategian lisäksi kädet saveen-asenteella käytännöt. On myös syytä huomata, että alustoja on paljon käyttötarkoituksen mukaan (blogit, videoiden jakelu, kuvien julkaiseminen, RSS, chatti-huoneet, viestitaulut jne.). Minusta kuitenkin oikean yhteisön tärkein piirre on sen jäsenten kyky ja halu keskustella keskenään ja mielellään tietyn aiheen sisällä. Ja yhteisön suurin arvo kaupalliselle toimijalle (ja miksei vaikka non-profit-organisaatiolle) on sen kyky levittää viestiä word-of-mouth-tyylillä.

Tässä kaikessa on hyvä muistaa keskustelu omasta extranetistä. Tällöin yhteisö on erillinen, usein suljetun salasanan takana avoimen sos.media-tyyppisen yhteisön ollessa julkinen. Extranetissä palveluntarjoaja luo myös suurimman osan sisällöstä, mikä harvoin toimii sos.mediassa.

Joskus yhteisö kannattaa jalkauttaa myös fyysisessä maailmassa. Tähän paras keino on hyvin mietitty tapahtuma.

Lisäksi on mainittava, että oman yhteisön rakentaminen ei saa sulkea pois hyvin mietittyä läsnäoloa niissä sosiaalisen median yhteisöissä, joissa omat kohderyhmät jo ovat. Sekä pysyvällä läsnäololla että kampanjointi-tarkoituksessa.  Monesti Suomessa kyseeseen tulevat aikuisten Facebook ja nuorten IRC Galleria. Yhteen sosiaaliseen mediaan panostaminen toimii kuitenkin harvoin ja luovuuden on syytä olla kunniassa, sillä esim. Facebookin fan-sivut eivät todellakaan sytytä kaikkia…

Pidin tänään sosiaalisen median koulutuksen Oulun yliopiston kv-markkinointitiimille ja viestintäpalveluille. Aiheena oli mm. sosiaalisen median käyttöönotto sekä strategian ja ohjeistuksen laatiminen (slidestä 21 alkaen).

Esityksen alussa käsittelin esteitä, jotka organisaation on ylitettävä ennen sosiaalisen median käyttöönottoa. Tällaisia ovat mm. erilaisten pelkojen voittaminen, avoimeen keskusteluun uskaltautuminen ja pelisääntöjen tunteminen. Mukana on esittelyt YLE:n, Nokian ja Rovaniemi Design Weekin strategioista/ohjeistuksista sekä linkkejä muihinkin. Lopussa käsitellään erilaisia tapoja, miten voidaan mitata sosiaalisen median tuloksia sekä seurata yrityksen mainetta verkossa.

Avaa esitys SlideSharessa

Sopivasti tätä esitystä valmistellessa sosiaalisen median strategiat ovat olleet paljon esillä netissä. Tässä muutamia käyttämiäni lähteitä:

• YLE:n Sosiaalisen median strategia -webinaari, videotallenne ja Qaiku-keskustelu (sisältää myös videon ajankohdat)
• Pirkka Aunolan slideshare-esitys YLE:n strategiasta
• Hill & Knowltonin tutkimus sosiaalisen median ohjeistuksista työpaikoilla
• Daily Diegon blogikirjoitus sosiaalisen median ohjeistuksen tekemisestä
• Rautasillan Eero Leppäsen blogikirjoitus Rovaniemi Design Weekin strategiasta
• Keskustelu organisaatioiden sosiaalisen median ohjeistuksista Sometussa
• Vanhempi Jaiku-keskustelu sosiaalisen median ohjeistuksista

Tässä vielä toinen (ajallisesti ensimmäinen) tämänpäiväisen koulutuksen esitys, joka käsittelee sosiaalisen median perusteita, palveluita, käyttäjiä ja sosiaalisia verkostoja:

Avaa esitys SlideSharessa

Tein DevelOPE-hanketta varten tällaisen esityksen, joka käsittelee mm. netikettiä, verkkoidentiteettiä ja tietoturvaa (aiheesta lisää täällä):

Avaa esitys SlideSharessa

Myönnän: käytin tänään tarkoituksella Twitteriä tämän blogikirjoituksen “taustaselvityksen” tekemiseen. Oikeastaan kyse oli sovelletusta verkostohaastattelusta. Aloitin keskustelun siitä, pitäisikö RT-viesteistä kiittää vai ei. Siitä kehkeytyi yllättävän pitkä viestittely – kantoja oli molempiin suuntiin ja siltä väliltä.

Kyse on siis retweeteistä (=RT), joissa välitetään toisen käyttäjän viestiä eteenpäin omille seuraajille. Twitterissä on yleistynyt tapa, jossa alkuperäinen viestin kirjoittaja kiittää niitä käyttäjiä, jotka välittävät hänen viestiään RT:nä eteenpäin.

Esimerkki:

liisa: Hyvä tietosanakirja http://www.wikipedia.org/

jorma:  RT @liisa Hyvä tietosanakirja http://www.wikipedia.org/

liisa:  @jorma Thanks for RT!!

RT-viesteistä kiittäminen on kyseenalaista, koska viestejä välitetään eteenpäin niiden sisällön vuoksi – ei kiitoksen toivossa. Kyseessä ei lähtökohtaisesti ole palvelus toiselle käyttäjälle, joten kiittäminen tuntuu jopa vähän hölmöltä. Hyvää sisältöä halutaan jakaa omille seuraajille sekä saada se omaan feediin pysyvästi talteen. Ainakaan itse en näe mitään syytä saada siitä kiitosta. Usein ei ole edes mitään merkitystä, kuka alkuperäisen viestin kirjoitti. Jos kyseessä on esimerkiksi kiinnostava linkki, niin sen olisi voinut tweetata melkeinpä kuka vain.

Turhuudestaan huolimatta kiittämisestä on jo tullut monelle tapa. Varmasti moni pitää sitä vain kohteliaisuutena – ehkä enempää miettimättä. Toisaalta moni varmasti pyrkii kiittämisellä motivoimaan muita käyttäjiä jatkossakin retweettaamaan omia viestejään. Yksi syy tähän on se, että monet web-palvelut tilastoivat RT-viestejä ja ne korottavat alkuperäisen viestin ja kirjoittajan “arvoa” ko. palveluissa. Esimerkiksi monissa blogeissa on esillä, montako kertaa blogin artikkelit on mainittu Twitterissä. Tähänkin blogiin on alkanut tulemaan ns. pingback-viitteitä Topsy-hakupalvelusta. Ihan kivoja sinänsä.

No thanks for RT!

Vaarana RT-kiittämisen yleistymisessä on se, että siitä voi ajan myötä tulla vallitseva normi. Silloin kiittämättä jättämisestä tulee kyseenalaista toimintaa, joka voi jopa “loukata” osaa retweettaajista. On hyvä miettiä, millaisia käytäntöjä omalla toiminnallaan haluaa edistää. Varmasti kukaan ei halua tiukkoja sosiaalisia sääntöjä Twitteriin, vaikka joitain pelisääntöjä muodostuu aina väistämättä ja ne ovat tarpeellisiakin.

Mutta jos RT-kiittäminen lisääntyy, kuten näyttää tapahtuvan, niin eivätkö kiitokset samalla menetä merkityksensä? Jokin raja silläkin, kuinka paljon jaksaa ottaa kiitoksia vastaan. Automaationa tuleva kiitos ei edes tunnu kiitokselta.

Lisäksi RT-viestit lisäävät Twitterin kohinaa ja huonontavat ns. signaali-kohinasuhdetta. Kuka todella haluaa Twitterin täyteen tällaista sisältöä? Kohinan lisääntyminen tekee Twitteristä huonomman palvelun kuin se nyt on.

Joku ehdotti kiitosten hoitamista privaviesteinä, jotta yleinen kohina ei lisääntyisi. Sehän johtaisi siihen, että pian oikeasti tärkeitä viestejä pitäisi etsiä inboxista kuin neulaa heinäsuovasta. Ja jos privaviesteistä on tilannut sähköposti-ilmoitukset, niin roskaposti tulisi aina tuplana.

Jokohan pian myydään RT-suodattimia Twitteriin?

Sosiaalista vaihdantaa

Ylipäätään RT-kiittämiset johtavat siihen suuntaan, että jokaiseen @vastaukseen ja RT-viestiin pitäisi reagoida jotenkin. Toiminta synnyttää aina odotuksia seuraavalle kerralle. Vastinetta omille viesteille odotetaan yhä useammin.

Kyse on tietyssä mielessä sosiaalisesta vaihdannasta ja vaihtokaupasta. Toisen käyttäjätunnuksen mainitseminen @-merkillä tweetissä tekee aina myös linkin käyttäjän profiiliin. Kun viestit näkyvät kunkin kirjoittajan seuraajille, on kyse silkasta näkyvyydestä. Monelle käyttäjälle näkyvyys, huomion ja arvonannon saaminen ja itsensä markkinointi on tärkeää. Silloin on loogista käydä vaihtokauppaa vastineista: kun sinä huomioit minut, niin minä huomioin sinut. Palveluksia jäädään velkaa ja niitä maksetaan. Ja kun joku ei sitten “maksakaan velkaansa”, niin petytään.

Samasta sosiaalisesta vaihdannasta on kyse useissa sosiaalisen median palveluissa. Esimerkiksi Tero Heiskanen on kirjoittanut vinon pinon tekstejä sosiaalisista vastineista. Tutkimuksissakin on todettu, että aktiivisimmin sisältöä tuottavia käyttäjiä motivoi nimenomaan huomion saaminen muilta käyttäjiltä. Monissa palveluissa aktiivisten käyttäjien palkitseminen tapahtuu automaattisesti palvelun toiminnoilla (top-listat, pisteytykset ja muut mikropalkinnot yms.), mutta Twitterissä näin ei ole, minkä vuoksi on jopa odotettua, että käyttäjät ovat kehittäneet oman palkitsemisjärjestelmänsä. Tosin Twitterin uusi lista-toiminto tarjoaa käyttäjille taas uudenlaista näkyvyyttä (ah, oma listani on täällä), mutta se vain lisää kilvoittelua, kenen listat ovat suurimpia ja kauneimpia.

Kaikille käyttäjille näkyvyyden ja huomion saaminen ei ole tärkeää. Kun käyttäjillä on erilaisia motiiveja, syntyy väistämättä näkökulmaeroja palvelun käytössä. Käyttäjiä ei voi tämän suhteen jakaa vain kahteen ryhmään: itsekin lienen ääripäiden keskeltä.

RT-viestien osalta @toninummela esitti hyvän kompromissin: “Mitäs jos kiittäisi silloin kun siltä tuntuu. Se voisi olla inhimillistä.” Tosin käyttäjillä on juuri tuossa kohti niitä erilaisia tuntemuksia… Myös @Viides_Rooli antoi hyvän ohjeen, että kannattaa kerätä samaan kiitosviestiin monta käyttäjää, niin kohinaa tulee vähemmän. (Huomasitteko: annoin heille juuri linkit palkinnoiksi.)

Kuulun niihin pieniin tilastotieteellisiin ihmeisiin jotka ovat asuneet koko elämänsä erilaisissa yhteisöissä ja kommuuneissa. Kyllä, luit oikein, koko elämäni. Kasvoin isäni johtamassa majatalossa ja ympärilläni on aina pyörinyt monenlaisia ihmisiä erilaisista elämänpoluista. Kotini jaettiin aina noin 10-60 muun ihmisen kanssa vuodenajoista ja viikonlopuista riippuen. Olen siis sanalla sanoen juurikin yhteisöllisyyden kasvattama lapsi. 16-vuotiaana matkani alkaessa kotoa kohti Helsinkiä on asumismuotoihin kuulunut eri kokoisia ja muotoisia, muiden johtamia yhteisöjä kunnes 21-vuotiaana päätin, että perustan oman ison kommuunin Helsingin keskustaan. Kommuunissa oli vakioasujia 6-7 riippuen siitä, halusiko joku asua pienimmässä huoneessa ilman ikkunaa, vai annettiinko se vain studiokäyttöön. Näiden 7 ihmisen lisäksi jokapäiväiseen elämäämme kuuluivat asukkien tyttö- ja poikaystävät, säädöt, joskus koirakin ja erinäiset ystävät. Elämää riitti.

Suurkommuunista tulikin sitten tähänastisen elämäni paras koti (ellei isän kotia lasketa;), jossa viihdyin melkein 6 vuotta päävuokralaisena ja kattomme alla eli eri ikäisiä, kokoisia ja luonteisia kulkijoita erilaisista kansalaisuuksista. Kun elämääni tuli suurempia muutoksia ja vihdoinkin menojalka alkoi vipattamaan jätin kommuunin johtamisen veljelleni ja laitoin uuden kommuunin J:n kanssa pystyyn toiseen osaan Helsingin keskustaa. Tällä kertaa kuitenkin kyseessä oli pienempi, vain neljän hengen kokonaisuus hiukan modernimmassa asunnossa. Tarkoitus oli ensin löytää koti Lauttasaaresta jossa olisin ollut edes vähän lähempänä luontoa ja pois ihan ydinkeskustan alueelta, mutta jostain syystä elämä päätti että paikkani olisi vielä keskustassa. Hyvä sinänsä niin, koska asun optimaalisella paikalla jonka läheisyydessä on Helsingin neljä mahtavinta kauppaa: Ruohonjuuri, Kampin K-Supermarket, Punnitse & Säästä sekä Maatilatori Eat & Joy.

Toki olen koko elämäni, varsinkin suurkommuuniakoinani, saanut ihmetystä siitä miten ihmeessä jaksan ja pystyn jakamaan monelle niin neuroottisuuteen asti tärkeää elintilaa muiden sotkijoiden kanssa – jopa sellaisten joiden kanssa ei aina mennyt oikein mielipiteet yhteen. Luulisi, että kun koko elämänsä on saanut käydä läpi erinäisissä yhteisöissä olleita konflikteja ja hassuja tilanteita, olisin jo kyllästynyt siihen. Eikö minulle muka riittänyt se että sain asua nuoruuteni yhteisöllisesti perheessä? Kaikkihan sen tietävät että kodista poistuminen ja maailmaan astuminen yksin on tärkeä riitti aikusuuteen ja itsenäiseen elämään. Itse en nähtävästi tiennyt. Koen että ilman niinkin tiiviin yhteisöllisyyden kuten kommuunin osuutta elämässäni minusta olisi tullut hyvin paljon kovempi ja joustamattomampi – tai niinkuin ystäväni sanovat: “anaali”. Koen hyvin vahvasti yhteisöasumisen olevan yhteiskunnassamme sukupuuttoon kuoleva ilmiö jota kannattaisi rohkeasti haalia ja ylläpitää. Kommuuniasuminen antaa mahdollisuuden haastaa laajentamaan käsitystä jakamisen ja antamisen tärkeydestä.

Osallistuin pari kuukautta sitten keskusteluun eräällä foorumilla kommuuniasumisen ja yksilöasumisen eroista. Foorumin keskustelu alkoi erään tytön purkauksesta valittaa miksi Helsingin keskustan yksiön vuokrahinnat ovat sairaalloisen paljon kalliimpia kuin esimerkiksi kolmioiden ja neliöiden. Purkaustaan argumentoiden hänellä pitäisi mielestään yksilönä olla oikeus asua Helsingin keskustassa samaan hintaan kuin perheidenkin. Melkein kuin ihmisiä jotka haluavat olla yksin syrjittäisiin. Mietin että näinkö pitkälle ollaan menty itsemme eristämisessä ja omien rajojemme ja tilamme suojelemisessa? Eihän siitä Suomen historiassakaan ole pitkä aika kun yksiöasuminen oli aika kaukainen idea tutun ja turvallisen yhteisöajattelun ulkopuolella. Perhe, suku, kylä ja heimo – ne ovat värittäneet koko maailmanlaajuista historiaamme. Lapset leikkivät kylällä kuin koko kylä olisi ollut yksi iso koti ja naapuritalon lapsia pystyttiin hakemaan heidän kodista asti ilman etukäteen tehtyjä puhelinsoittoja vanhempien luvalle. Jääkaappikin jaettiin lasten kesken. Jos sattui kylässä olessaan tulla nälkä niin eiköhän se “mutsi sponssannut”.

Tätä mentaliteettia olen halunnut pitää yllä omissa kommuunikäytännöissä. Olen esimerkiksi ollut enemmän kuin kerran ylpeä siitä miten hyvän paikan olemme saanut luotua niille yhteisömme nuorimmille jäsenille jotka ovat ensikertaa muuttaneet Helsinkiin ja päätyneet jostain oikusta kommuuniimme. He ovat saaneet turvallisen ympäristön poissa kotoa, keskellä Helsingin keskustaa, josta tehdä tutkimusmatkoja ympäristöönsä ja lähteä rakentamaan omaa itsenäistä elämää. Yhteisöstämme oli hyvä ponnistaa ja sinne oli turvallista palata takaisin.

Nykyajan yhteisöllisyys on hyvin virasto- ja teknologialähteistä. Kontakti tuntemattomiin ihmisiin on tehty anonyymiksi ja bussissakin istutaan aina ensimmäiseksi niihin tuoleihin joissa ketään ei ole vieressä. Ja kun seuraavalla pysäkillä joku kömpiikin siihen ja koskettaa sinua tunnetaan olo kiusaantuneeksi – etkö nähnyt että tämä oli minun tilani, olin tässä ensin? Jos ei ole tottunut vieraiden ihmisten läsnäoloon, jota yhteisöeläminen väkisinkin tuo elämään, on taipuvaisempi olemaan välinpitämätön tai jopa vihamielinen näitä tuntemattomia ihmisiä kohtaan.

Yhteisöllisyys, yhteisöt ja yhteisöllinen elämä ovat ihmisen olemassaololle ja toiminnalle välttämättömiä prosesseja ja rakenteita. Emile Durkheimin mukaan yhteisyyden tunne pitää yhteiskunnat koossa ja on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohjana. Perinteiset heimoarvot murtuvat helposti teknisen ja yhteiskunnallisen kehityksen alle joka suosii liikkuvuutta niin fyysisessä, henkisessä kuin sosiaalisessa mielessä. Arvotkin erilaistuvat ja yksilöityvät. Uskon kuitenkin, että mitä yksilöllisemmäksi tulemme, sitä tärkeämpää on pitää kiinni yhteisöllisyydestä. Ihminenhän hakeekin turvaa perheeltään sekä työ- ja asumisyhteisöstään kun kokee vieraantuneisuutta ja muuttuu pelkästään “liian suuren maailman yhdeksi pieneksi osaksi”.

Kommuuniasumisen ihmeellinen maailma. Jokainen tuo yhteisöön jotain. Hyvässä ja sotkussa.

Tottakai on selvää että kaikille ei kommuuniasuminen vain sovi. En ole sanomassa että kaikkien pitäisi irtisanoa vuokrasopimuksensa ja laittaa iso kommuuni pystyyn. Mutta mielestäni kommuuniasuminen on myös paljon parempaa kuin valtavirran käsityksistä olen nähnyt – kun teet sen oikein. Voisin suositella kommuuniasumisen kokeilua niille ihmisille jotka ovat valmiita haastamaan oman käsityksensä yksilöitymisestä. Voihan sitä toki etsiä yhteisöllisyyttä muistakin paikoista, mutta sanottakoon että kommuuniasumisen jälkeen erimielisyydet, joita pariskunnat käyvät läpi muuttaessaan ensimmäistä kertaa yhteen tuntuvat aika pieniltä verrattuna siihen, kuinka paljon luonnetta kasvattaa käydä se samanlainen kokemus 7 muun ihmisen kanssa samaan aikaan. Kommuuniasumisen jälkeen on oikeastaan helpottavaa tajuta että yhteisö jossa ei ole konflikteja on utopia johon ei enää pysty uskomaan. Ei tarvitse turhaan kurkotella kuita ja tuntea ahdistusta siitä että asiat eivät ikinä voi olla täydellisiä. Sitä antaa itselleenkin luvan olla silloin sopivasti keskeneräinen. Tajuaa että me kaikki vain teemme parhaamme ja meillä kaikilla on oma matka. Jokainen meistä kuitenkin tuo yhteisöönsä mukaan oman historiansa, kipunsa ja ilonsa aivan samalla tavalla kuin jokainen yhteisön jäsen oppii toisten kivuista ja iloista erilaisia tapoja haastaa omia uriinsauurtuneita käsityksiä. Esimerkiksi itselleni yhteisön keskellä eläminen on opettanut uskallusta nostaa kissa pöydälle ennen kuin on liian myöhäistä, joka oli todella iso kompastuskivi kommuunimme alkuhistoriassa sekä ymmärtämään että jonkun pitää olla johtaja – päävuokralainen.

Kommuunissa oppii että kaaos ja muutos ovat turvallinen osa elämää. Kontrolli on illuusio ja kommuuni jos joku paikka opettaa sen sinulle hyvin aikaisessa vaiheessa. Tulee sokeaksi pienelle epäjärjestykselle ja joskus jopa näkee sen vain kodikkaana. Keittiö, kommuunin sydän, on lähes aina sotkuinen. Hei, rapatessa roiskuu. Kasvattaa kummasti luonnetta hyväksyä se, että vessapaperirulla on aina väärin päin telineessä. Seksiäänet viereisestä huoneesta eivät enää järkytä vaan tuntuvat luonnolliselta osalta ihmiselämää. Satunnaiset yöhäiriköinnit muuttuvat koomiseksi parin viikon muisteloiden jälkeen. Aina on joku kotona jonka olkapäätä vasten itkeä kun tuli taas jätetyksi. Aina on joku kotona jonka vieressä nauraa kippurassa kun kilpaillaan siitä kenelle mahtuu eniten juustopalloja suuhun. Jos haluaa olla yksin raskaan työpäivän jälkeen, sulkee vain oven ja ennalta sovitut säännöt pitävät muut loitolla kunnes on taas valmis kohtaamaan kanssaihmiset. On yhteisiä krapulasunnuntaita jossa koko yhteisö kokkaa aamupalaa ja nakertaa edellisillan yöpizzan jämiä. Yhteisissä juhlissa seisotaan vastuullisena naapurien suhteen ja tutustuu uusiin ihmisiin turvallisesti – vieraat ovat aina jonkun tuttuja. Rakennetaan ja rempataan yhdessä. Joskus kestää päiviä kun et näe ketään ja joskus näet kaikkia liikaakin. Vessapaperia ei ikinä ole tarpeeksi ja joku syö luvatta toisen jäätelöä pakastimesta. Rikkinäinen pesukone vaihdetaan vasta sitten kun kollektiivinen haju on niin sietämätön että sitä ei voi enää viivästyttää mielenterveydellisistä syistä. Siivousvuoroja vaihdellaan ja siihen etsitään ikuisesti jonkinlaista “parasta taktiikkaa”. Aina on joku joka tekee enemmän kuin muut. Aina on myös joku joka ei tee mitään. Ajoittain tulee vastaan se maailmanlopun purkki jonka avaa vain löytääksen sen täynnä hometta joka on niin paksua, että olet varma sen kehittäneen tietoisuuden. Kummasti huomaa että tulee toimeen insinöörin, lukkosepän, taiteilijan, johtajan, opiskelijan, dj:n ja lastenhoitajan kanssa samassa talossa. Oppii muuttamaan niitä asioita jotka ovat muutettavissa (varsinkin itsessään) ja jättämään taakseen ne asiat joille et voi mitään (varsinkin muissa). Se kasvattaa ja nykyään on paljon helpompi niistää se herne pois nenästä – ei se kuitenkaan ole sen arvoista. Elämä jatkuu.

Saan ajoittain sähköpostia erinäisiltä ihmisiltä jotka ovat kuulleet kommuunitaustastani ja haluavat kuulla mitä kannattaa ottaa huomioon omaa kommuunia perustettaessa tai tuntemattomaan kommuuniin muuttaessa. Ajattelin kirjoittaakin tästä “oman kommuunin perustamisen lyhyen oppimäärän”. Se tullee julkaisuun ensi viikon puolella. Siitä voi lukea oman kokemukseni kautta parhaimmat taktiikat luoda mielestäni ainakin semitoimiva miniyhteisö. Jospa se auttaisi hiukan säilömään tätä sukupuuttoon kuolevaa ilmiötä jonka näen hyvinkin ekologisena ja terveenä tapana kokea maailmaa.

Tulevaisuus, nyt!

Esimerkki siitä, kuinka radikaalisti musiikin julkaiseminen on muuttunut. Ennen levyt julkaistiin ensin kaupan hyllyllä (ja ehkä vasta myöhemmin digitaalisena). Lähivuosina muusikot ovat ottaneet digitaalisen levityksen ensisijaisen tärkeäksi. Perinteisen esinemuodossa olevan levykiekon voi musiikista monelta artistilta saada, mutta se on vasta toissijainen levitysformaatti joka on alistettu digitaalisen levityksen jälkeistuotteeksi. Lisäarvoa tai jotain? Ehkä, ehkä ei. Hämmentävää kyllä, mutta vihdoin on alettu tajuamaan ettei musiikki ei ole sama asia kuin tallenneväline.

Yksi iso asia minkä musiikin tehokas nettilevitys on tuonut mukanaan on mahdollisuus, että “pienet” muusikot voivat saada tuotoksensa suurenkin yleisön eteen. Joskus se kestää oman aikansa, aina se ei tapahdu (eikä aina ole tarkoituskaan), mutta toteutuessaan sähköinen levitys mahdollistaa musiikkimaun leviämisen maasta toiseen. Eri palvelut keräävät kuunteluhistorian ja musiikkisuositukset yhtenäisiin kehyksiin (kuten Last.fm), mahdollistaen ihmisille omien suosikkiensa kertomisen.

Entä sinä?

Kuunteletko sinäkin musiikkia? Kerrotko myös tutuillesi mitä kuuntelet? Entä netissä? Miksi? Miksi et?

Mitkä ovat suosikkipalvelusi musiikkiin liittyen?

Puhuin tänään Suomen ladun syyspäivillä Oulussa aiheesta “Sosiaalisen median mahdollisuudet latuyhdistykselle”. Kuulijakunta oli enimmäkseen muuta kuin nuorta väkeä, joten aihe oli varmasti uusi ja herätti ajatuksia. Toisaalta tilaisuudessa näkyi sekin, että sosiaalinen media ei ole enää vain nuorten areena, sillä yllättävän moni kertoi olevansa jo mukana Facebookissa.

Esityksen valmistelu toi itsellenikin taas yhden uuden näkökulman sosiaaliseen mediaan. Keskeisenä esityksessä oli ajatus, että sosiaalisen median avulla voidaan – paitsi tiedottaa yhdistysten toiminnasta ja hankkia uusia jäseniä – myös kannustaa ihmisiä liikkumaan. Ylipäätään sosiaalinen media tarjoaa huomattavasti mahdollisuuksia aktiiviseen yhdistystoimintaan.

Avaa esitys SlideSharessa

Tapasin eilen täällä Reykjavikissa naisen, joka tutki Facebookin vaikutusta demokratiaan. Hänen mukaansa vuodenvaihteessa tapahtunut Islannin hallituksen kaato saatiin pitkälti aikaan Facebookin kautta luodulla kansalaisliikkeellä. Se järjesti mielenosoituksia, jotka vähitellen saivat koko kansan tuen puolelleen. Islannissa valtamediat yrittivät puolustella hallitusta, mutta lopulta sosiaalinen media otti voiton.

Onnistuisikohan sama myös Suomessa? Täällä koko kansa ei ole Facebookissa, mutta toisaalta isot uutisvälineet eivät myöskään pyri peittelemään hallituksen korruptiota.

Perustamani ryhmä Eduskuntavaalit 2010 on ollut noin viikon kasassa ja sai eilen seitsemän maissa tuhannen jäsenensä. Hienoa! Nyt on reilut tuhatkaksisataa, joten toiveita on saada toinen tonni nopeammin…

Jäseninä on muiden muassa kirjailijoita, toimittajia, yrittäjiä, aktivisteja, palkansaajia, opiskelijoita, virkahenkilöitä, kansalaisjärjestötoimijoita ja poliitikkoja. Yhden kansanedustajajäsenemme noteerasi myös Hesari, joka uutisoi ryhmästä. Samalla ryhmän tavoitteet julkaistiin lehdessä.

Rakennuskorruption myötä Vanhasen päivät näyttävät luetuilta. Voimme jokainen vaikuttaa asiaan:
- Kutsutaan suomalaiset kaverimme ryhmän jäseniksi. (Omani on kaikki jo kutsuttu
- Postataan linkkiä ryhmään facebook-profiiliin, blogeihin, Twitteriin, yhteisöpalveluihin.
- Kirjoitetaan yleisönosastoihin Vanhasen korruptiohallituksen lopusta.
- Osallistutaan mielenilmauksiin nykyhallitusta vastaan.

MIELENOSOITUKSIA:
1.10.09 klo 18:00 demokratian hautajaiset eduskuntatalon portaille.
http://www.facebook.com/event.php?eid=262905195503
(ja sama toistuu ensi viikonkin torstaina, jos hallitus vielä seisoo)

Jos viisituhatta ihmistä sitoutuu tulemaan paikalle, on samana päivänä isompi mielenosoitus klo 17. Siitä lisää täällä:
http://uudetvaalit.net/

Järjestä itse oma mielenosoitus kotikaupungissasi! Helpoiten se onnistuu kutsumalla ihmisiä paikalle Facebookin ja paikallisten kansalaisjärjestöjen kautta. Hyviä paikkoja ovat esimerkiksi kaupungintalot, torit ja Keskustan piiritoimistot.

Korruption on loputtava – se on ihan Matti

Kirjoittelen tätä Islannissa, jossa osallistumme vaimoni kanssa kaksille leffafestareille ja juuri käynnissä olevaan Transatlantic Talent Laboratoryyn. Huomenna loppuu pitkien elokuvien Reykjavik International Film Festival ja alkaa lyhäreihin keskittyvä Nordisk Panorama.

Suomessa kuitenkin tapahtuu myös, nimittäin Juri Nummelinin toimittama kokoelma suomalaisia ja Suomi-aiheisia zombinovelleita ilmestyi pari päivää sitten. Tuhansien zombien maa on saatavilla tällä hetkellä todella hyvin varustelluista kirjakaupoista ja tilaamalla.

Elävää lihaa himoavat kalmot ovat nousseet haudasta ja aloittavat Suomen valloituksen!

Ensimmäinen suomalainen zombitarinoiden kokoelma kokoaa yhteen sellaisia kirjoittajia kuin Miina Supinen, Mike Pohjola, Harri Erkki, Petri Salin ja Jussi Katajala. Tiedossa on perinteistä zombimenoa, mutta myös ärhäkkää poliittista satiiria ja epäsovinnaista irrottelua!

Oma tarinani on nimeltään Limaisenvihreä viiva ja yllättävän ajankohtaisesti käsittelee vaaleja ja politiikkaa.

Vaaleihin liittyen perustin myös pari päivää sitten uusia eduskuntavaaleja vaativan Facebook-ryhmän nimeltä Eduskuntavaalit 2010. Parissa päivässä jäsenmäärä on kasvanut nollasta melkein neljäänsataan. Liittykää!

Eduskunta on hajotettava, hallitus erotettava ja uudet eduskuntavaalit järjestettävä viipymättä. Henkilökohtaisen vaalirahan katoksi 5000 euroa. Uudet eduskuntavaalit voisivat toteutua vuoden 2009 lopulla tai vuoden 2010 alussa. Suosittelemme tämän ryhmän jäsenien äänestämistä.

Tietoviikossa ( http://www.tietoviikko.fi/kaikki_uutiset/article329110.ece ) kerrottiin tänään, että sosiaalinen media  ja erityisesti yhteisöpalvelut pullistelevat roskapostia ja haittaohjelmia. Jutussa mainittiin, että 61 % sadasta suosituimmasta yhteisöpalvelusta sisälsi joko haittaohjelmakoodia tai naamioidun reitin haittaohjelmasivustolle.  Uutinen sai minut hätkähtämään.

Onko niin, että kaikesta kätevyydestä, mahdollisuudesta vuorovaikutteiseen markkinointiin, kollektiivisesta älystä ja yhteisöllisyyden mahdollistamisesta huolimatta sosiaalinen media voikin olla jos ei surmanloukku niin naamioitu virusten miina  yrityksille  – puhumattakaan yksittäisistä koneen käyttäjistä? 

Siis jos ei pärjätä kilpavarustelussa verkkorikollisia vastaan.

Pidin tänään syksyn “megaluennon” sosiaalisesta mediasta oppimisympäristönä. Megaluennon siinä mielessä, että kokosin siihen viimeisen vuoden ajalta kertyneitä palasia siitä, millainen ympäristö sosiaalinen media on ja miten sitä voidaan käyttää helposti ja toimivasti opetuksessa. Niitä palasia olikin runsaasti.

Luentoesitys alla ja Qaikussa kommentteja ja keskustelua (luento sisälsi keskustelutehtäviä).

Kiitos aktiivisille opiskelijoille sekä Qaikussa keskusteluun osallistuneille!

Avaa esitys SlideSharessa

Sosiaalisen median käytöstä markkinointivälineenä puhutaan paljon. Sen suuntaan on paljon odotuksia, jotka eivät välttämättä ole realistisia. On toki houkuttelevaa ajatella kengännauhabudjetilla tehtyä mainosvideota, joka lähtee leviämään ympäri maailmaa – vai lähteekö?
Ei lähde, jos video ei pidä sisällään sellaisia mielenkiintoisia & hauskoja elementtejä, jotka saavat ihmiset kommentoimaan ja levittämään sitä. Kauppalehdessä oli 8.6.2009 mielenkiintoinen artikkeli sosiaalisesta mediasta ja erityisesti viraalimarkkinoinnista otsikolla “Sattumankauppaa”.

 Kuluttajat ovat kautta aikojen levittäneet hyvien mainosten viestejä eteenpäin ja sitähän juuri viraalimarkkinointi on. Nyt sosiaalinen media tekee viraalimarkkinoinnin mitä helpoimmaksi. Lehtiartikkelissa on hyviä esimerkkejä onnistuneista viraalivideoista sekä niistä, jotka eivät toimineet. Klassinen esimerkki on Blendtecin “Will it blend” – minivideot, joissa tehosekoittimeen tungetaan mitä erilaisempia tavaroita. Yksi suosituimmista on tällä hetkellä sellainen, jossa sinne laitetaan iPod. Ja tottahan toki siitäkin tulee pirtelöä, todistus Blendtecin laitteen tehokkuudesta ja laadusta. Blendtecin videoita on katsottu v. 2007 yli 70 miljoonaa kertaa. Viraalivideota ei kuitenkaan noin vain voi tehdä. Sosiallinen media kuuluu ns. ansaittuihin medioihin, jota ei voi ostaa kuten perinteistä mediaa. Näkyminen siellä on ansaittava. Videosta tulee viraali vasta sitten,kun ihmiset alkavat jakaa sitä toisilleen.

Sosiaalisen median ydin on yhteisöllinen työskentely erilaisissa verkkoyhteisöissä. Usein niihin viitataan määrittelemättä tarkemmin, millaisia yhteisöjä tarkoitetaan.

Millaisia sosiaalisen median yhteisöjä on olemassa?

Ensinnäkin sosiaalisella medialla voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia web-palveluita, sillä sosiaalisen median käsitteestä ei ole vain yhtä mielipidettä. Joidenkin mielestä esimerkiksi virtuaalimaailmat ovat sosiaalista mediaa, joidenkin mielestä ei. Voidaan myös väitellä siitä, oliko sosiaalisen median palveluita olemassa ennen kuin käsite keksittiin ja se yleistyi vuonna 2006 – tarkoittaen lähinnä yhteisöllisiä web 2.0 -palveluita. Kaikki lienevät kuitenkin samaa mieltä, että sosiaalista mediaa ovat ainakin wikit, blogit, mikroblogit, videon- ja kuvanjakopalvelut, sosiaaliset kirjanmerkit ja edellisten ominaisuuksia yhdistelevät yhteisöpalvelut / sosiaaliset verkostot kuten Facebook ja MySpace. Esimerkkejä pohtimalla huomaa nopeasti, että niissä on, syntyy ja kuolee lukuisia erilaisia yhteisöjä.

Toiseksi yhteisö voidaan käsitteenä ymmärtää monella tavalla. Esimerkiksi: onko mikä tahansa yhteen saatettu ryhmä ihmisiä aina yhteisö? Omasta näkökulmastani yhteisö vaatii, että tapahtuu jonkinlaista yhteisöllistä toimintaa, siis jotakin yhteistä ja ryhmän jäsenten jakamaa. On lisäksi syytä tehdä erotus sisällön ja merkitysten välillä, ja mielestäni nimenomaan yhteisten merkitysten syntyminen määrittää sekä yhteisöä että sosiaalista mediaa. Jotkut tosin katsovat että pelkän sisällön jakaminen muille (tietämättä aina edes keille) riittää siihen, että voidaan puhua yhteisöllisestä toiminnasta. Sosiaalisessa mediassa yhteiset merkitykset syntyvät etenkin keskusteluissa/kommenteissa. Sen sijaan esim. sosiaalisiin kirjanmerkkeihin liitetyt tagit tai videoiden pisteytykset eivät yleensä riitä synnyttämään yhteisöä. Yhteisöön kuuluminen edellyttää jonkinlaista aktiivista osallistumista.

Millaisiin tyyppeihin sosiaalisen median yhteisöt voidaan jakaa?

Kuten sosiaalista mediaa muutenkin, sen yhteisöjä voidaan lokeroida sadalla ja yhdellä eri tavalla. On kuitenkin kaksi piirrettä, jotka erottelevat sosiaalisen median yhteisöjä: 1) yhteisön toiminnan ajallinen pituus ja 2) yhteisön hajautuneisuus eri sosiaalisen median palveluihin. Näiden perusteella sosiaalisen median yhteisöt voidaan jakaa seuraaviin tyyppeihin:

1. Reaaliaikaiset yhteisöt
   Nämä yhteisöt syntyvät ja kuolevat jossakin reaaliaikaisen kommunikaation mahdollistavassa palvelussa. Tuttuja esimerkkejä ovat erilaiset chatit ja pikaviestimet, jotka mahdollistavat usean käyttäjän osallistumisen. Näiden yhteisöjen elinaika mitataan korkeintaan tunneissa.
2. Kontekstisidonnaiset yhteisöt
   Tämän yhteisötyypin nimeäminen oli vaikeaa. Tarkoitan tällä yhteisöjä, jotka syntyvät esimerkiksi sosiaalisissa verkostoissa tietyn aiheen/sisällön/keskustelunavauksen ympärille. Ehkä paras esimerkki on Jaiku- ja Qaiku-mikroblogien aloitusviestit, jotka voivat nopeasti kerätä runsaasti keskustelijoita, kun tieto keskustelusta leviää sosiaalisen verkoston kautta. Nämä yhteisöt liittyvät siis tiukasti tiettyyn kontekstiin ja ne pysyvät koossa suhteellisen lyhyen ajanjakson. Tällaisia yhteisöjä syntyy myös esim. YouTubessa videoiden kommenttipalstoilla.
3. Keskittyneet pitkäaikaiset yhteisöt
   Nämä yhteisöt ovat pitkäaikaisia sosiaalisen median palveluiden sisäisiä yhteisöjä. Pienissä palveluissa yhteisön voi muodostaa koko käyttäjäkunta, kuten tietyn keskustelufoorumin tai wikin käyttäjät. Suurissa palveluissa tällaisia yhteisöjä nimitetään tavallisesti “ryhmiksi”, esimerkkeinä Facebookin ryhmät ja suurten Ning-sivustojen ryhmät.
4. Hajautuneet pitkäaikaiset yhteisöt
   Hajautumisella tarkoitan sitä, että yhteisön jäsenet käyttävät rinnakkain useita sosiaalisen median palveluita ja yhteisö tunnistetaan niissä kaikissa. Ei siis riitä, että samoja käyttäjiä on useissa palveluissa, vaan yhteisö voidaan jotenkin myös nimetä ja määritellä. Yhteisöllä voi olla käytössä samanaikaisesti esim. Ning-sivusto, wiki, blogi ja mikroblogi. Sosiaalisen median palvelut mahdollistavat käytännössä tuhansia variaatioita. Hyviä esimerkkejä hajautuneista yhteisöistä ovat Sometu ja Porkkanamafia.

Tämä jaottelu ei ota kantaa yhteisöjen kokoon. Periaatteessa minkä tahansa tyyppinen yhteisö voi olla iso tai pieni, mutta pitkäaikaiset yhteisöt kasvavat helpommin isoiksi. Pitkäaikaisissa yhteisöissä voi myös syntyä ensiksi mainittuja lyhytkestoisempia yhteisöjä. Toisaalta esim. kontekstisidonnaisesta yhteisöstä voi saada alkunsa pitkäaikainen keskittynyt yhteisö, jos sen jäsenet perustavat vaikkapa yhteisen wikin, ja edelleen siitä voi kehittyä hajautunut yhteisö, joka toimii useissa sosiaalisen median palveluissa. Monissa tapauksissa voidaankin jäljittää tämän kaltainen kehityskulku.

Linkkejä

• Collin Douman blogikirjoitus sosiaalisen median yhteisötyypeistä
• Ed Mitchellin esitys yhteisötyypeistä SlideSharessa
• Lehtiartikkeli: Suomalaiset virtuaaliyhteisöt versoivat onnistuneista kokeiluista
• Pierre Dillenbourgin artikkeli “What do you mean by ‘collaborative learning’?” (vaikuttaa taustalla)

Tuoreessa Hesarissa oli kerrassaan erinomainen Vieraskynä-kirjoitus. Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harju peräänkuulutti kansalaisyhteiskuntaa, tai ennemminkin analysoi sen merkitystä yhteiskunnalle ja yksilön hyvinvoinnille. Hänen ajatuksessaan yhteiskunta mielletään neljän tukipilarin varaan: hallinto, yritysmaailma, perhe ja suku sekä neljäntenä kansalaisyhteiskunta. Tällä viimeisellä hän tarkoittaa melko löyhää käsitettä, joka koostuu niin erilaisista kansalaisjärjestöistä, yhden asian liikkeistä, vapaaehtoistyöstä, urheiluseuroista, poliittisista mielenilmauksista ja oikeastaan mistä tahansa, jossa yksilö tai joukko yksilöitä osallistuu ja vaikuttaa yhteiseen ympäristöömme.

Amen, sanon minä. Tämä on tärkeä aihe, jota ei pidä väheksyä. Sitä ei pidä myöskään väärinymmärtää liian ahtaasti vaikkapa pelkäksi järjestö- tai hyväntekeväisyystoiminnaksi, saati joksikin joka vain “paikkaa” virallisen yhteiskunnan vuotavaa turvaverkkoa: Harju nostaa kansalaisyhteiskunnan esimerkeiksi vaikkapa jalkapallojoukkueen vapaaehtoisvalmentajan tai blogaamisen. Tärkeää on asioiden seuraaminen, yhteiskunnan seuraaminen, kannanotto ja osallistuminen. Harju muistuttaa, että osallistuminen lisää myös osallistujan itsensä hyvinvointia, kun hän kokee voivansa vaikuttaa asioihin passiivisen seuraamisen sijaan.

Osa kansalaisyhteiskuntaa on kuitenkin juuri asioiden seuraaminen, jotta voi tietää, miten vaikuttaa. Älä jätä aktiivisuutta vaaliaikaan – itse olen mm. lisännyt ehdokkaideni blogit omiin rss-syötteisiini. Tiedon levittäminen ja asioista “mouhuaminen” on tärkeää – ja vaikka eri ihmisillä onkin toisistaan poikkeavia mielipiteitä, siitä saadaan aikaan myös yhteiskunnalle niin tärkeää keskustelua.

Talouskriisi ja päälle vyöryvät ympäristökysymykset ovat kasvattaneet kansalaisaktiivisuutta huomattavasti. Yhdysvalloissa aloitti  (tosin hieman ennen talouskriisiä) jopa uusi, pelkkään politiikkaan keskittyvä nettilehti Politico, joka osui hyvään saumaan kun ihmiset alkoivat taas aikojen huonontuessa muista, että politiikallakin on väliä heidän asioidensa hoidossa. Uskoisin saman kasvaneen aktiivisuuden näkyvän myös Suomessa, vaikka edelleen saammekin odotella vastaavanlaista politiikkaan keskittyvää mediaa. Itse osallistun tähän samaan aaltoon omalla pienellä panoksellani, blogin muodossa. Toivon että voin välittää tietoa asioista ja kenties myös vaikuttaa mielipiteisiin – mutta tärkeintä on se, että tällä tavalla saan myös jäsennettyä asioita itselleni ja toisaalta kimmoketta ottaa niistä selvää.

Kansalaisvaikuttamiseen kuuluu myös mielipiteen kertominen päättäjille. Aika harva lienee sitä mieltä, että Eveline Fadayelin karkoituspäätös oli oikea (vaikuta asiaan), tai että Itä-Suomen hovioikeus antaa oikeuden toteutua maassamme. On surullista, että yleinen mielipide ei näissä tapauksissa vielä ole vaikuttanut asianmukaisesti (kirkolle ja medialle ansaittu tunnustus kissan nostamisesta pöydälle), mutta se tarkoittaa vain yhtä asiaa: lisää volyymiä!

Timo Rainion oikein hyvä esitys Ning-yhteisöistä ja niiden käyttötavoista

Mitä ovat vertaisrahoitus? Entä mikrolainaaminen? Miten Obama keräsi yli 700 miljoonaa dollaria kampanjaansa? Näitä ja muita vertaisrahoituksen kysymyksiä pohdimme Demos Helsingin toimistolla (Laivurinkatu 41) sunnuntaina 5.4. klo 15.00 – 17.00. Vapaamuotoiseen keskusteluun
ottavat osaa muun muassa Michel Bauwens P2P-foundationista, Leenu Keinänänen Verkkomaksusta, Kristoffer Lawson Scredistä, Aleksi Aaltonen Demos Helsingistä, Geraldine Juárez Tanda Foundationista ja Andrew Paterson Pikseliähkystä.

Tanja Aitamurto kirjoittaa ilmiöstä Mitä uutta Piilaaksossa? -blogissaan.

Nyt on aika taas osallistua Yhteisvastuukeräykseen. Jos mietityttää, minne rahat keräyksestä menevät, kannattaa kääntää TV1:lle. Kanavalla pyörii täytepätkinä Yhteisvastuukeräyksen mainoksia, jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää 5-10 minuutin tietoiskuista. Yhteisvastuukeräyksen mainokset on hyvin tehty, ja niitä katsoo mielellään: kussakin jaksossa kerrotaan jostakusta ihmisestä tai perheestä jota keräyksen turvin on autettu ja avataan samalla prosessia tai projektia, johon apu on kuulunut.

Eikö moinen avustuksen keräys ole ristiriidassa sen kanssa, mitä toissapäivänä kirjoitin kehitysavun ongelmista? Ei, mikäli apu käytetään oikein. Osallistava auttaminenkin vaatii ihmisiä ja rahaa. Tänään näkemässäni pätkässä kerrottiin Bangladeshin RDRS-nimisestä projektista, jossa korostettiin juuri niitä asioista mistä viimeksi kirjoitin: köyhien voimavarojen lisäämistä, omien vaikutusmahdollisuuksien luomista ja parantamista, omanarvontunnon parantamista. Köyhän ongelma, kuten tuossakin pätkässä äärimmäisestä köyhyydestä koulutuksen ja mikrolainojen avulla ponnistanut mies kertoi, on se, että hänellä ei usein ole asemaa yhteisössä, hän kokee olevansa halveksittu eikä hänellä ole keinoja asemansa muuttamiseen. Jo se, että tarjotaan keinoja ponnistaa eteenpäin tästä asemasta tekee ihmeitä.

RDRS-projektin koordinaattori korosti, että tärkeintä on lisätä kahdenlaista “pääomaa”. Henkinen pääoma on tietoa, koulutusta ja osaamista vaikkapa maanviljelyksen keinoissa; sosiaalinen pääoma on yhteisöä kokoavaa toimintaa, joka tekee köyhistä voimakkaampia kuin yksilöt voisivat olla ja jota puolestaan edusti mm. järjestön avulla luotu kyläneuvosto.

Tällaiseen tarkoitukseen minäkin voin laittaa roponi.

Finally were getting things online regarding Alternative Economy Cultures at PixelACHE -festival. Here’s the timetable and we’re also working on adding full transpaency of how much money and type of value is going through the organisation of such an event (and how much we still need to pay for the speakers…).

Anyhow heres the schedule for the friday:

Alternative Economy Cultures -seminar

Friday 3rd April, PixelACHE Helsinki Festival 2009

FRIDAY 03.04  MORNING 10.00-12.00
Venue: Kiasma Theatre
KEYNOTES (45 mins each + Q&A)

• Michael Albert (US): ‘Participatory Economics (Parecon)
• Michel Bauwens (BE/TH): ‘Peer to Peer Economies and the Revolution in Values’

—–lunch 60mins—–

FRIDAY 03.04  AFTERNOON 13.00-18.00

Venue: Kiasma Theatre until 16.00, Seminar room afterwards.

13.00: RURAL/LOCAL CULTURAL HERITAGE KEYNOTE (30mins)  Tapani Köppä (FI): ‘Remarks on rural co-operation in Finland’

13.30: RESEARCHING THE FIELD (20mins each + Q&A)
Oliver Ressler (AT): ‘Alternative Economics, Alternative Societies’

14.00: Tere Vaden (FI): ‘Notes on the Sustainability of Open Source and P2P Practices’
——15min break——-

15.00: REMIX & COPY ECONOMIES (20mins each + Q&A)

Felix Stalder (AT): ‘Economies of the Remix’

Sara Sajjad (SE): ‘Fried Sparrows: world domination in a swarm’
——15min break——-

16.30: APPLIED ACTION AND DESIGN (15-20mins each including Qs) Wojtek Mejor (PL): ‘Warszawa Gratis’
Saija-Riitta Sadeoja (FI): ‘Porkkanamafia: from a mob to an institution’

Eero Yli-Vakkuri (FI): ‘Uuva: yet an other monetary project’

Kristoffer Lawson (FI): ‘Scred: virtual companies and managing money for communities’

Geraldine Juarez (MX):  ‘Tanda Foundation: apply, donate, create’

WORKSHOP ABOUT  PEER-FUNDRAISING
SUNDAY 05.04  AFTERNOON 15.00-17.00
Venue: Demos FI office (Laivurinkatu 41)
Hosted by Andrew Paterson & Roope Mokka
This is a conversation-based workshop introducing Tanda Foundation’s experience, Scred, Suomen
Verkkomaksut, in relation to the practice of peer-fundraising for NGOs and Social Entrepreneurship.
Based on alt.econ.cult seminar peer-fundraising in collaboration with Demos Finland, February-March
2009.
Including..
Geraldine Juarez (MX):  ‘Tanda Foundation: apply, donate, create’

http://www.tandatanda.org/

Kristoffer Lawson (FI): ‘Scred’

https://www.scred.com/about

Lennu Keinänen (FI): ‘Suomen Verkkomaksut’

http://www.verkkomaksut.fi/

Michel Bauwens (BE/TH): ‘P2P funding’

http://p2pfoundation.net/P2P_Exchange_Infrastructure_Projects

Aleksi Aaltonen (FI/UK)

Postiluukusta tipahti joku päivä sitten suosikkilehteni Mondon uusi numero. Mikäpä siis olisikaan asiaankuuluvampaa kuin vihdoin kirjoittaa edellisen, helmikuun Mondon mieleenpainuneesta artikkelista.

Artikkelissa kerrottiin Saila Saaristo -nimisen antropologianopiskelijan matkoista Brasilian surullisenkuuluisiin slummeihin, faveloihin. Hän oli asunut Rio de Janeiron slummeissa yhteensä puolitoista vuotta, aluksi vaihto-opiskelijana sattumalta ja myöhemmin gradunsa vuoksi. Vaikka opinnäytetyöt eivät välttämättä keskimäärin olekaan kiinnostavaa luettavaa, tämän gradun haluaisin lukea.

Faveloiden ongelma on sama kuin slummien muuallakin maailmassa: ne ovat järjestäytyneen yhteiskunnan rajamailla toimivia asuinalueita, joilla ei ole lainvoimaista asemaa. Slummien olemassaoloa ei välttämättä haluta tunnustaa tai ainakaan myöntää niiden olevan pysyvä asumismuoto, mutta niiden asukkailla ei yleensä ole todellisia vaihtoehtoja. Slummien hatara asema lain silmissä tekee hankalaksi niiden usein surkeiden asuinolojen parantamisen: niinkin yksinkertaisten peruspalveluiden kuin viemäröinnin ja juoksevan veden saaminen voi olla liki mahdotonta, jos kaupunki ei halua tunnustaa slummia todelliseksi asuinalueeksi.

Saaristo oli pian havainnut, että slummi ei välttämättä ollut sen vaarallisempi asuinpaikka kuin muutkaan Rion osat. Hän oli innostunut huomattuaan kuinka slummien asukasyhteisöt olivat järjestäytyneet korjaamaan slummien oloja. Nämä yhteisöt olivat painostuksella ja aktiivisuudellaan saaneet slummeissa aikaan todellisia parannuksia, kuten edellämainitun viemäröinnin ja juoksevaa vettä. Hän vaikuttui yhteisöjen työstä niin, että valitsi ne gradunsa aiheeksi.

Yhteisö on merkittävä tekijä köyhimpien elinolojen parantamisessa. Sillä on myös voimaa niin yhteisöllisiin kuin ekologisiinkin parannuksiin toisin kuin vaikkapa kehitysavussa tyypillisellä ulkopuolelta tulevalla komitealla. Maailman tila 2008 -raportissa eräs osateema käsitteli kestävän kehityksen toteuttamista ja kehitysapua. Oma lukunsa, Köyhien voimavarojen lisääminen, käsitteli erityisesti sitä, miten köyhimpien asemaa ja itsemääräämisoikeutta voitaisiin parhaiten parantaa. Luvussa kritisoitiin erityisesti perinteistä komiteavetoista kehitysapumallia, jossa “paremmin tietävät” tahot tulivat kertomaan miten asioita kannattaisi tehdä. Nämä hankkeet usein onnistuivat korkeintaan nimellisesti, niin että komitean poistuttua asiat palautuivat ennalleen. Syy näihin on selvä: köyhät itse eivät saaneet osallistua aidosti hankkeisiin.

Perinteiselläkin avulla on toki paikkansa. Se toimii erityisesti tilanteissa, joissa vaaditaan vaikkapa luonnonkatastrofin tuhojen paikkaamiseen nopeaa toimintaa: lääkkeiden, ruoan ja väliaikaisen avun toimittamista. Muunlaisissa tilanteissa, vaikkapa kestävien viljelytapojen omaksumisessa tai lapsiavioliittojen lopettamisessa ylhäältä tulevat mahtikäskyt tai opettajasetämäinen kiertävä valistus eivät ole tehokkaita. Kun kyseessä on asia, joka vaatii yhteisön itsensä sisäistä muuttumista, yhteisön tulee tulla muutokseen mukaan. Muutoksen tulee lopulta tulla yhteisöstä itsestään. Eräs artikkelissa mainittu tapa hoitaa kehitysapuprojekteja yhteisölähtöisesti on ns. Seed-Scale, joka onkin tutustumisen arvoinen.

Monelle todelliselle köyhälle on iskostunut mieleen vaikutusmahdollisuuksien puute ja oma vähäpätöisyys. Tämä pessimismin kierre tulee katkaista. Joskus yhteisöt osaavat järjestäytyä itsestään, kuten favelan tapauksessa; toisinaan vaaditaan pientä kannustusta ja ohjausta. Usein riittää, että köyhille antaa mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa ja näyttää että muutos on mahdollinen. Tämäntapaisissa hankkeissa on kuitenkin kärsimättömän liikkeellepanijan ymmärrettävä, että muutokset ovat hitaita ja saattavat rönsyillä eri suuntiin kuin alunperinkään odotettiin.

Tarvitsemme apuasi. Tuomme vertaistuotannon suurimmat ajattelijat ja mielenkiintoisimmat kokeilijat yhteen 3.4. Pikseliähkyn “Alternative Economy Cultures” -seminaariin Kiasmassa.

Saimme keynote puhujaksi Michel Bauwensin. Hänen matkansa ja luentopalkkionsa maksettiin jo täysin vertaisrahoituksella. Siksi päätimme kokeilla samaa menetelmää seminaarin kulujen kattamiseen.

Ilmaiseen seminaariin myydään vapaaehtoisia vertaispalveluita. Olisi kohteliasta antaa Bauwensille ja muille puhujille päivärahaa ja talkoolaisille ruokaa. Mahdollisesti ylikertyvistä rahoista muodostetaan rahasto, joka rahoittaa siihen lahjoittaneiden projekteja.

Osallistu ajatustenvaihtoon ja valitse oma tuotteesi. Kiitos. Maksukaavake löytyy täältä: http://2009.pixelache.ac/seminaarimaksu/ maksaa voi 5- 150 euroa, useimmilla verkkopankeilla ja korteilla, turvallisesti ja nopeasti.

Ai kuka Bauwens on? Peer-to-peer -teoreetikon vanhan luennon voi katsoa Googlevideosta:

Ja tulla kuuntelemaan loput perjantaina 3.4. Kiasmaan.

Unohtamatta osallistua luennon kustannuksiin: http://2009.pixelache.ac/seminaarimaksu/

En löydä itselleni paikkaa blogiversumista. Olen kokeillut nyt neljää, eikä yksikään tunnu kodilta.

Luulin aluksi, että ongelma oli muissa, mutta se taitaakin olla hieman toisinpäin. Minun pitäisi ymmärtää toisia paremmin.

Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi/kykenesi ymmärtämään tai asettumaan toisten kenkiin. Paremminkin se on niin, että osaan sen hieman liiankin hyvin, ja siksi yritänkin pysyä ihan omissani. On nimittäin huomattavasti helpompi keskittyä vain omiin ajatuksiinsa kuin sekaantua jatkuvasti muiden ihmisten aivoituksiin.

Olen kyllä huomannut, että useille kirjoittajille tämä on helpompaa käänteisesti. Meitä on moneen junaan.

Tässä on (tai pitäisi olla) kuitenkin kyse kommunikoinnista. Parhaimmassa tapauksessa me anonyymit kirjoittelijat, itsekkäät hiljaiset tai toisten kengissä kävelevät, kuitenkin lähinnä vain viestittelemme. Emme kommunikoi.

Asian tietysti voi nähdä monella tavalla. Riippuu siitä miten määrittelee kommunikoinnin. Minulle se on yhteisymmärrykseen pyrkivää viestintää. Itse en pyri siihen, voin tunnustaa sen heti. Olen paljon itsekkäämpi näissä asioissa. Minun motiivini ovat lähinnä strategisia, eli saada huomiota itselleni ja ajatuksilleni.

Kuitenkin uskon ja pelkään, että tämä samainen itsekkyys, mitä siis edustan, on se primus moottori suurimmassa osassa tapauksissa. Ja pahinta siinä on se, ettei ihmiset halua tunnustaa sitä, tai sitten he eivät vain ymmärrä.

Itsessään strategisuus viestinnässä ei ole paha asia. Kunhan vain ymmärretään, että sillä pyritään ensisijaisesti menestykseen, tavalla tai toisella. Ongelma onkin siinä, että näitä web 2.0-yhteisöjä pidetään yleisesti jonkinlaisina uuden ihanan solidaarisuuden ja demokratian airueina…

Tai sitten minä olen vain täysi idiootti ja heijastan suodattamatta omat epäluuloni ja huonot puoleni muihin. Oli miten oli, en usko tähän toimintaan. Se ei kuitenkaan estä minua toimimasta. Usko on lopulta niin helposti ohitettavissa.

Kysyin edellisen postauksen alussa, miltä tuntuu kun “satatuhatta kolmekymppistä menee innosta sekaisin; huutaa onnesta soikeana “yes we can, yes we can”; halaa spontaanisti ohikulkioita; heittää yläfemmoja toisilleen. Kun valkoinen mies selittää ohikulkevalle latinolle, kiinalaiselle ja mustalle, että tässä me nyt ollaan ja “We Can Change”.

Vastaus on jossain 1-3 minuutin välillä “Obama victory party” – kännykkävideossa Grant Parkista, jota en osannut linkittää tähän kauniimmin.

Ja meitä oli enemmän kuin satatuhatta vaikka useilta julkisuuden henkilöiltä evättiin pääsy.

Miltä tuntuu kun neljännesmiljoona kolmekymppistä menee innosta sekaisin; huutaa onnesta soikeana “yes we can, yes we can”; halaa spontaanisti ohikulkioita; heittää yläfemmoja toisilleen. Kun valkoinen mies selittää ohikulkevalle latinolle, kiinalaiselle ja mustalle, että tässä me nyt ollaan ja pystymme muutokseen.

Tältä varmaan tuntui kun sadat tuhannet ihmiset vyöryivät kohti Woodstockia vuonna -69. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin babyboomerit ovat saaneet mitä haluavat. Mutta se ei enää riitä.

Edessämme, jossain tuolla kaukaisuudessa ja kymmenillä suurilla valkokankailla on Chicagon iso poika. Läntisen maailman ensimmäinen musta presidentti Barack Obama juhlistaa äänivyöryään. Oikeamme me juhlistamme äänivyöryämme.

Miten ensikertalainen, musta, nuoruuden kokaiiniongelman myöntänyt, laittoman siirtolaisen lähisukulainen teki sen?

Kenen tahansa kanssa puhunkin he kertovat Obaman We Can Change sanoman resonoineen heidän ajattelunsa ja tuntemuksiensa kanssa. Vaikka talous onkin noussut vaalien suurimmaksi aiheeksi, ei se puhuta läheskään yhtä paljon kun itsekeskeisen, populistisen politiikan loppuminen.

Tämä on jo toinen Obaman puhe, jota kuuntelen. Ennen voittoaan Virginialaisessa pikkukaupungissa Obama selitti mitä Yes We Can tarkoittaa. “Minä voin luvata teille vihreitä töitä, mutta teidän täytyy sammuttaa valot, ajaa pienemmällä autolla ja ottaa ilmastonmuutos tosissaan. Minä voin luvata korkeampia palkkoja opettajille ja investointeja koulutukseen, mutta teidän pitää sulkea televisio ja Playstation ja pistää lapsenne lukemaan läksynsä.” Tässä on uuden politiikan ydin. Ideologisesti se on paluu ruohonjuuritasolle, aikaan, jolloin yhteiskuntiamme ja valtioitamme rakennettiin. Sen paluu aikaan ennen suuria ikäluokkia. Yhteisöllisyyteen, johon nyt osallistuu koko verkottunut ja tasainen maailma.

Kyseessä ei ole mitään vähempää kuin uuden poliittisen agendan – uuden politiikan tekemisen tavan – syntyminen ja sen leviäminen nopeasti valtapolitiikkaan, suoraan kansainvälisen politiikan korkeimmalta huipulta.

Me Pystymme -politiikan nousun merkit ovat olleet näkyvissä muutamia vuosia, yhteiskunnan marginaaleissa. Me, eli Demos Helsinki on puhunut siitä kaukaisuudessa häämöttävänä demokratian uutena tulemisena,  Wikidemokratiana. Markku Wilenius kirjoitti Äänestäjän käsikirja –pamfletissa (2007)  siitä miten Sokrates tekisi politiikka. ”Kuka olisi sellainen politiikko, joka rohkenisi sanoa TV:n suorassa vaalikeskustelussa: ”en minä, tiedä onko NATOon meneminen hyvä vai huono asia, mitä sinä asiasta ajattelet?”.”

Kaikkein terävimmin Me Pystymme -polittiikkaa on kuvannut Britannian ulkoministeri David Miliband puheessaan ”We can: politics for the Facebook generation” reilu vuosi sitten Googlen järjestämässä Zeitgeist -seminaarissa. Milibandin mukaan olemme siirtyneet minä tarvitsen -politiikasta, minä haluan -politiikan kautta minä pystyn -politiikkaan ja 2010-lukua tulee hallitsemaan me pystymme -politiikka.

Milibandin mukaan sodanjälkeinen aika oli minä tarvitsen (I Need) -politiikan aikaa. Ihmisten perustarpeille tunnustettiin politiikan ytimeksi ja niiden ympärille rakentuivat nyt hyvinvointivaltiot sellaisina kuin ne tunnemme. Politiikan päätarkoituksena oli pitää huolta, että kukaan ei ollut nälissään, kylmissään tai sairas. Myös koulutus ja työ nähtiin osana ihmisten perustarpeita, tai ainakin tapoina rahoittaa peruspalvelut. Minä tarvitsen -politiikassa ihmisillä on oikeus tiettyihin samoihin perusasioihin. Minä tarvitsen politiikka on sosiaalidemokraattien ominta maata.

Kahdeksankymmentä luvusta lähtien politiikkaa on tehty kuluttajille. Minä haluan (I Want) -politiikka saa oikeutuksen yksilöllisyydestä ja muuttuu sisäisen ristiriitaiseksi kohdatessaan oikeudet. Minä haluan politiikka tunnistaa, että olemme kaikki erilaisia ja meillä on muitakin kuin perustarpeita, eli yksilöllisiä ja jopa ainutkertaisia haluja ja tarpeita. Vasta yksilöllisyysoivalluksen kääntyminen politiikaksi tekee siitä nykypäivän kyynistä populismia. Minä halua -politiikka kääntää haluni oikeuksiksi ja minut siten muita vastaan. Koska haluan jotain, on minulla oikeus siihen. Koska ihmiset haluavat asua omakotitaloissa kaukana toisistaan on heillä oikeus asua omakotitaloissa kaukana toisistaan. Vaikka tämä varastaisi tulevilta sukupolvilta heidän mahdollisuuden elää ihmisarvoista elämää. Minä haluan -politiikka on Keskustan peruspilari.

Minä pystyn -politiikka on 90-luvun lapsi. 90-luvulla ja vieläkin on selvää, että Martinlaaksosta voi tulla formulan maailmanmestari (tai kaksi), nettiteinistä on voi tulla miljonääri ja Lauri Harjolasta Renny Harlin. Glamouristaan huolimatta Minä pystyn -politiikka on instrumentaalista, arvotonta, hyveetöntä ja tyhjää menestyksen juhlaa, joka jauhaa ihmisiä kuin joulu kertakäyttökoristeita. Anything goes. Minä pystyn -politiikka lupaa, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Karaoketähti voi olla pop-idoli. Estoton tyhjäpää voi olla BB-julkkis, maajussi seksikäs ja Kokoomus Suomen suurin puolue.

Obaman voitto merkitsee toivottavasti uuden toiveikkaan ajan alkua. Uskon, tai ainakin haluan uskoa, että elämme siksi historiallista aikaa. Olemme siirtymässä Me pystymme -politiikan aikaan.

Muuta toivoa meillä ei juuri ole. Vanhoja poliitikoiden seuraaminen vie meidät kohti sitä suuntaa, jonka olemme moneen kertaan ja pitkään todenneet umpikujaksi. Kohti ilmasto-, ruoka-, vesi-, pakolais-, yksityis-, tekijänoikeus- ja energiakriisiä. Suomeksi: kaikkien sotaa kaikkia vastaan.

Me pystymme -politiikka taas kertoo siitä, mitä voimme yhdessä toiminnallamme saavuttaa. Se on idealistista, mutta kaikki maailman seuraavan kymmenen vuoden sisällä hupenevia resursseja ja kasvavaa resurssien tarvetta hetkenkin tutkailleet tietävät, että realismiksi kutsuttu näkemys ei enää ole realistinen – ajatus siitä, että voisimme jatkaa täysin entiseen realistiseen tapaan on täysin utopistinen. Sivilisaatiomme säilymisen kannalta siitä mikä ennen oli idealismista on tullut realismia.

Niinpä Me pystymme -politiikka ei vaadi oikeutusta kaikille haluillemme. Se kysyy mitä yhdessä tehdä näille ennen näkemättömille haasteille. Miten esimerkiksi voimme yhdessä tehdä kaupungille, jotta se olisi lapsiperheille parempi paikka asua? Miten kaupunkia pitäisi muuttaa?

Me pystymme -politiikan ytimessä eivät siis ole oikeudet tai velvollisuudet. Se puhuu hyveistä. Uuteen politiikkaan voi osallistua toimimalla hyveellisesti, ei vain vaatimalla oikeuksia ja vastustamalla pohjiaan myöten pahoja ihmisiä, ryhmiä, maita, rakenteita tai yrityksiä, jotka uhkaavat “oikeuksiamme”.

Me pystymme -politiikka on käytännöllistä ja demokraattista. Se kysyy mitä me, uskomattoman vauraat, sivistyneet, terveet ja hyvin koulutetut ihmiset voimme tehdä aikamme ongelmille. Se ei tiedä kaikkia vastauksia vaan olettaa niiden löytyvän jos yhdessä ryhdymme toimintaan.

Kuulostaako asenne tutulta? Kokemukseni mukaan näin ongelmia ratkaistaan ja toimintaa luodaan oikeassa elämässä, arjessamme. Näin toimimme jos päätämme järjestää kaveriporukalla juhlat, lähteä kalaan, perustaa yrityksen, siivota puiston tai muodostaa perheen. En ymmärrä miksi politiikan pitäisi erota siitä.