Facebookiin on avattu erityinen digitaalinen hautausmaa, jonne siirretään kuolleiden profiilit, kerrotaan uutisissa. Edesmenneiden henkilöiden profiileja voi katsella vain ne käyttäjät, jotka ovat olleet heidän ystäviään.  Lue uutisista lisää.

Kuutamo, kuu
mielen lumoaa.
Alkavan ystävyyden lailla
kaikki mahdollista on.
Pehmeä valo,
sanat kuiskataan.
Tuskin puhutaan.
Välimatka
sinusta minuun
olemattomaksi käy.

-Irja Hiironniemi – Kävelyllä Paratiisissa-

Helpompi
on kuvailla kasteen tuoksu
kaipauksen tuoksu
tai muiston
kuin määritellä ilo
antaa nimi sille
mitä sinä minulle merkitset.

-Pia Perkiö-

Pienestä se tulee ihmiselle tosihyvä mieli!  Olen tänäänkin ahertanut juuri valmistuneen APUA, mitä mä teen-paketin parissa.  Päivällä Ystävä tuli käymään ja toi ihania, isoja mustikoita naposteltavaksi. Kiitos!

En vieläkään voi uskoa sitä todeksi. Popin kunigas on poissa. Jokaisella on varmaan henkilöitä, joiden kuolemaa ei voi käsittää. On ikoneja joiden ei kuulu kuolla. Michael Jackson oli minulle yksi. Hän oli todellinen persoona, harva pääsi lähelle – toiset viihtyivät kauempana. tavalla tai toisella, kaikki olivat kiintyneitä häneen.

MJ oli yksi lapsuuteni idoleista. Muistan kun minulla oli hänen julisteensa sänkyni päädyn yläpuolella ja kirjoitin idolin kohdalle “Maikkol Jäksön”. En ole ikinä kuitenkaan ollut mikään fanaattinen fani. En seurannut kuola valuen hänen uraansa, enkä tiedä siitä niin paljoa kuin voisi olettaa häneen kohdistuvan arvostukseni perusteella. Todellinen “fanius” jos sitä voi siksi kutsua ei kuitenkaan ole minulle kirkumista konserteissa. Minä pidin ja pidän Jacksonin musiikista, toisinaan jopa nautin siitä. Harvoin kuuntelen sitä kuitenkaan. Mutta aina kun kuulen sitä, se on kuin palaisi vanhan rakkaan ystävänsä luo jonka kanssa pienenä leikittiin kotia taloyhtiön saunassa ja jaettiin salaisuudet.

Rest in Peace Old Friend.. <3

Ajattelin jossain vaiheessa, että elämällä voisi olla minulle jotain tarjottavaa. Opiskelen, teen lapsia ja työtä sekä elän elämänmukaisesti, niin kyllähän se toki vastapalveluksiaan jakaa.

Mutta ei – tätä nykyä huomaan jääneeni asemalle aina, kun juna kerkisi jo lähteä. Tunne on suorastaan absurdi, jossain uskomattoman ja yliluonnollisen välimaastossa. Voiko tämä olla edes mahdollista? Saatat ihmetellä, mistä minä oikein puhun, mutta kyse on oman elämäni arjesta: työstä ja sen puuttumisesta, oikeasta tai väärästä ammatista, opiskeluista,jotka eivät tuota tulosta. Kun jotain yritän, se ei suinkaan muutu kullaksi vaan valuu sormieni läpi reisille.

Onko tuttua? Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että katselet elokuvaa, jossa itse näyttelet pääosaa? Sankaria, jolle mikään epäonnistuminen ei ole mahdotonta vaan kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös menee pieleen. Mutta toisaalta, jos kerran kaikki epäonnistuminen on mahdollista täytyy myös kaiken onnistumisen olla mahdollista! Yhden pienen positiivisen sekunnin ajan pystyin ajattelemaan myös toisinpäin ja muistin, että Hans Christian Andersen on sanonut vain elämän olevan tarua ihmeellisempää.

Pystynkö tämän näköalattomuuden keskellä muistamaan sen, että elämällä saattaa olla minulle varattuna jotain hyvää? Jotain, joka vie minua ja lapsiani enemmän eteenpäin kuin taaksepäin? Ja nyt sitten heräsi kysymys siitä, onko se taaksepäin meneminen kuitenkaan niin kovin huono asia. Voihan siitäkin löytää jotain hyvää – kuten esimerkiksi sen, että saa tutustua paremmin itseensä! Kun tarpeeksi monta kertaa palaa lähtöruutuun, niin eiköhän ne omat ajatukset pikkuhiljaa tule niin tutuiksi, että pystyy jo miettimään sitä, kuka minä olen. Kuka minä olen, mihin olen menossa ja mitä haluan? Siinähän niitä on muutama yksinkertainen kysymys, joihin ei välttämättä ole yksinkertaista vastata.

Jos ollenkaan…

Vastaamisen tekee vaikeaksi ei pelkästään se, etten uskaltaisi itseeni tutustua, tehdä pientä reflektiivistä matkaa syvimpiin ajatuksiini ja tutkiskella niitä. Vaan myös se epäoikeudenmukaisuus ja kokemus työttömyydestä, toimettomuudesta ja osattomuudesta joiden seurauksena joudun vastailemaan edellisen kaltaisiin yksinkertaisiin kysymyksiin suurimman osan aikaa etsiessäni työtä ja toimeentuloa! Kun sitten taas toisaalta ne, jotka parhaillaan ovat työssä ja toimessa, kaikella tavalla kiireisiä eivätkä kerkiä miettiä juuri minkäänlaisia kysymyksiä saatikka etsiä niihin vastauksia itsestään tai toisista, porskuttavat elämän myötätuulissa ja saavat nauttia työstä ja toimeentulosta.

Kyllä, olet oikeassa! Kun nyt itseäni ja kirjoittamaani tarkastelen niin olen selkeästi vain kateellinen. Kateellinen niille, jotka saavat nauttia elämän tarjoamasta auringonpaisteesta ja purjehtia myötäisissä tuulissa. Pintapuolisesti voin uskotella itselleni, että ihan samalla tavalla kuin jos menen ylös, tulen sieltä myös alas. Niin aivan samalla tavalla myrskyt ja sateet seuraavat myötätuulia. Jokaisella meillä on omat tarinamme, omat koettelemuksemme ja kompastuskivemme. Ei kukaan meistä pysty elämän kivikoita välttelemään.

Mutta syvällä sisälläni epäilen ja pyrin jopa kirkasotsaisesti väittämään, että minun kivikkoni ovat aina isommat, karkeammat ja vaarallisemmat kuin kenenkään muun! Onhan se varmaan niinkin, että aina omalle kohdalle osuessa ikävä asia tuntuu vaikeammalta kuin toisen oma vastaava. Ja jotenkin olen sopeutunut siihen ajatukseen, että kyllä Luoja niistä toisista huolen pitää – ei minusta niin väliä. Vai olisiko se ehkä niin, että Jumala auttaa niitä, jotka auttavat itseään? Ehkäpä tuosta löytyisi minullekin miettimisen aihetta ja avain menestykseen.

Kaiken kompastelun jälkeen uskallan kuitenkin edelleen luottaa siihen, että olen Jumalan erityissuojelussa. Että elämällä on minunkin varalleni jemmattuna jotain todella hyvää. Muutama päivä sitten juttelin vanhan ystäväni kanssa ja kun hän kertoili minulle viimeaikaisia kuulumisiaan ajattelin, että nyt loppuu valittaminen minun osaltani. En tietystikään pysty olemaan valittamatta, kirjoitinhan tämän kirjoituksenkin. Mutta haluan tuoda esiin myös sen, että niin kuin meillä kaikilla on omat kompastuskivemme, niin on meillä niihin myös yksinoikeus ja vastuu niistä. Siispä on meidän syytä tarkastella vastoinkäymisiämme, oppia niistä ja tarvittaessa yrittää muuttaa ne niin hyviksi kuin mahdollista.

Kunhan saisin olla terveenä! Terveys on varmaankin toivelistojen ykkönen niin hyvinä kuin pahoina aikoina ja toivon sitä samaa minäkin sekä itselleni, lapsilleni että vanhalle ystävälleni. Hänen terveyttään koetellaan, mutta toivo elää. Toivo elää myös elämän suhteen – ja kyllähän se aurinko paistaa kaikille tasapuolisesti, katso vaikka! Elämä menee eteenpäin ja niin menee tämäkin, seuraavaan kertaan! ~erja

Kerroin tänään(kin) blogistani yhdelle ystävälle. Hän heti tarttui aiemmin blogiani kuvailevaan kommenttiin, jossa olin mennyt luonnehtimaan blogiani turhaksi – futile. Hän miltei suuttui ja sanoi jotakin sen kaltaista, että “mitä menit tuollaista kirjoittamaan” ja tuhisi että “miksi naiset aina vähättelevät itseään ja tekemisiään ja mikä tahansa titteli kelpaa”!

Kun ihmettelin että mitä ihmettä hän tuolla viimeisellä kommentillaan tarkoitti, minähän…. hän totesi että “niin et sinä mutta muut, ja sinäkin noita muita”!

Totta. Naiset usein tyytyvät päälaen silityksiin hemmetin vaativasta työstä, sen sijaan että tekisivät sitä asiaankuuluvan työnimikkeen alla ja käypää korvausta vastaan. Naiset myös usein tyytyvät huonoihin tai liian ala-arvoisiin titteleihin, koska heidän on vaikea saada muutakaan, parempaa. Miehelle titteliä tarjotaan uuden tehtäväkuvan myötä automaattisesti, samalla mukaan ui kuin huomaamatta myös kaksinkertainen palkkapussi. Naisen on näitä erikseen pyydettävä – johtuisiko siitä että kaikille on selvää että mies ei muuhun tyytyisikään, mutta nainen saattaa tyytyä – ja usein tyytyykin. Vaikka näin usein onkin ja olen joskus siihen itsekin syyllistynyt, on se kuitenkin varsin lyhytnäköistä ja hei – the times they are a’changing! Nykyään naiset osaavat paremmin jo pitää puoliaan.

Ainakin haluaisin uskoa niin – ja itse aion toimia puheideni mukaisesti. Practise what you preach! (minusta on muuten aina ollut hauskaa/toimivaa täydentää suomeani englannilla. Jotkut ilmaisut vaan ovat luontevampia niin. — mutta tiedän että tämä ärsyttää monia. Se on voi-voi.)

Kuitenkin. Koin saaneeni hyödyllisen neuvon – eikä siinä mitään, olen itsekin antanut tälle ystävälle ja tietysti kaikille muillekin roppakaupalla hyviä neuvoja, joten en jää kiitollisuudenvelkaan, todennäköisesti koskaan (olen aika puhelias). Ja juuri sitä olen hakenutkin – ympärilleni ihmisiä, jotka voisivat olla positiivisia, rakentavia, huomata kipupisteitä ja lempeästi huomauttaa niistä; joiden seurassa voisin oppia (tai juoda kaljaa, miten nyt milloinkin), jne, ymmärrätte kyllä.

Otsikoin kirjoitukseni tästä ihanasta asiasta joka minulle tänään siis tapahtui noin kello 12:45 “Ystävällisiä neuvoja mieheltä naiselle”, vaikka kyse oikeastaan oli vain yhdestä neuvosta, mutta kuitenkin, olennaista siinä oli “mieheltä naiselle”, sillä tämän neuvon kohdalla (joka kyllä todellakin oli myös ystävällinen) on, että sen todennäköisimmin antaa juuri mies, naiselle – koska näiden kokemukset kyseisistä tilanteista ja niiden hoitamisesta sekä kohtelusta niissä ovat juuri ylläkuvatun kaltaiset, eli olennaisesti erilaiset. Neuvon sisältö on oikeastaan: älä tyydy liian vähään; älä tyydy siihen mitä ensimmäiseksi tarjotaan; neuvottele aina lisäeduista; älä tyydy vähempään kuin muut (=miehet). –ja niinpä myös monikko, “neuvoja”,  onkin varsin perusteltu: suorastaan neromaiselta tämän analyysin jälkeen vaikuttava ystäväni onnistui kiteyttämään kaikki nämä ajatukset yhden-lauseen-puuskahdukseensa.

Ja niinpä minä muutin ne tekstit niin että “turhasta” (futile) tulikin tärkeä (very important) – mutta en tehnyt sitä siksi että hän olisi käskenyt, vaan siksi, että tajusin että hän oli ihan oikeassa. Tämä on hyvä alku. Kiitos ystäväni!

Ystäviä Facebookissa monella on tosipaljon, mutta vain murto-osan kanssa yleensä “jutellaan”, kerrotaan uutisissa.  Tässä netin palvelussa naiset ovat miehiä aktiivisempia. Lue uutisista lisää.

Avoimuus
rohkea kohtaaminen
luottamus
sydämellä kuunteleminen

nämä kun sekoitat
avarassa astiassa
saat palkaksi
ystävän

-Anja Porio-

Älä sano mitään.
Parempi kun vaikenet.
Puhuisit vain rikki
tämän hetken
puhuisit ohi.
Älä sano mitään.
Älä edes katso.
Kätesi – se riittää:
Luja
lämmin.

-Maaria Leinonen-

Lumivyörypiippari on vuorilla tarpeellinen varuste, koska sen avulla on mahdollista löytää vyöryn uhriksi joutunut ystävä.

Piippari voisi toimia loistavasti myös Ullanlinnanmäen vappupiknikillä, jossa sen avulla olisi mahdollista löytää piknikmereen hukkunut ystävä, joka ei osaa kertoa missä on. Piipparin avulla kaveri löytyy ilman hermoja raastavia puhelinsoittoja, harhailua ja tyhmiä närkästymisiä.

Jos piipparin vappukäyttö yleistyy muodiksi, signaalit saattavat mennä sekaisin. Silloin Ullikselta voi löytyä piipparin avulla joku muu kuin oma ystävä. Tällaisen lievän epäeksaktiuden ei kuitenkaan tarvitse olla ongelma. Se on pikemminkin hauska lisä vappuhulinaan.